Jahas, viikko katosi taas jonnekin. Pää oli aika paksussa sumussa koko viime viikon, ainut asia mitä taisin töiden ja elämän vihaamisen lisäksi tehdä, oli Woody Allenin uusimman filkan Vicky Cristina Barcelonan tarkistaminen. Hyvä leffa vaikka en koskaan mikään suuri Allen-fani olekaan ollut. Viikonloppu oli hiukan toivoa täynnä, perjantai- sekä lauantai-ilta kuluivat Botaniquella , (vanhaan kasvitieteelliseen(kait) väsätty kultturikeskus-konserttihalli-kahvila-baari) ja pääsin viimein fiilistelemään dubstep-klubille ja oli mukavaa.
Muuten viime viikkoa väritti tuskainen ahdistus tulevaisuudesta kun tuntuu että vastassa on pelkkiä muureja eikä mikään suju kun tahtoa on mutta ei taitoa. Myös ihmiset täällä käyvät enenevässä määrin hermoon..Taitaa oma asennevammakin olla jo aika syvänjuurtunut. En vain pysty käsittämään miten tänne kerääntyy pelkkiä nuoria keski-ikäisiä. Samanikäistä jengiä mutta TÄYSIN eri planeetalla. Tarkoittaako Brysseliin tulo automaattisesti sen tangon väkisin tunkemista sinne hanuriin? Kai sitten ympäristö vaikuttaa tai sitten poliittisen uran valinneilla on sisäsyntyinen sopuliominaisuus. Mene ja tiedä.
Synkistelyä ei myöskään helpota tieto siitä että rakkaat vanhukset suomenmaassa eivät voi kovin hyvin ja draamakuningatar on sitten päivästä toiseen varpaillaan ja saa sydänkohtauksen jokaisesta puhelinsoitosta peläten ikäviä uutisia. Hyvin vaikea relata kun ei osaa ottaa asioita kauhean neutraalisti. Eikä omasta mielestä kyllä tarvitsekaan.
Tällä viikolla yritän edes hiukan skarpata ja Pierre tulee toivottavasti huijaamaan huolet hetkelllisesti pois ongelmapäästä viikon loppupuolella...
Näihin aurinkoisiin tunnelmiin.
Là où Naissent les Couleurs Nouvelles
12 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti