Loppusanat

Viimeinen kirjoitus taitaa olla ajalta jolloin työrupeama Brysselissä oli viimein ohi ja edessä siinsi kuukauden mittainen ”loma” kotimaassa ja kotona. Lomakuukauteen sisältyi enimmäkseen virastojen välillä juoksua, voittopuolisesti niiden kahden ihanimman, Kelan ja Työvoimatoimiston, ovien saranoita kuluttaen. Mahtui väliin myös seinien tuijottamista, sukuloimista, kotiseutumatkailua, epäonnistunut kirpparilauantai, ”lintubongausta” Lauttasaaren kallioilla, ystävien sarjatreffaamista, Myyrmäen turistikierrosta, Helsingin ympäripyöräilyä, piknik Seurasaaressa, etnoilua, Mölkkyä ja aika paljon muuta.

Sittemmin maa vaihtui ja tällä kertaa sitten hiukan pitemmäksi aikaa ja toivottavasti jossain vaiheessa näistä ei niin mahtavista lähtökohdista päästään sitten jonnekin ja oma paikka löytyy täältä Ranskanmaan keskiosista.

Maa vaihtui ja elämäkin toisenlaiseksi joten tämä julkinen päiväkirjatilitys saa olla tässä. Eiköhän Rysälä ole jo loppuunkaluttu aihe ja menneet menneitä.

Mikäli meno viihdytti täällä tervetuloa toki seuraamaan tätäkin: http://arjensankaruuksia.blogspot.com/

Kirjoittamisesta ei luovuta.

........and it's a wrap!

Hihhahhei, viimeinen työpäivä on käynnissä ja aurinko paistaa! Hämmentäviä fiiliksiä, toisaalta on äärimäisen helpottunut että tää masentava aivoton koomailu on viimein ohi ja pystyy ehkä taas alkaa miettimään että mikä tässä maailmassa on oikeasti mielenkiintoista ja tajuta että tällasta ei oikeasti tarvitse tehdä loppuelämää työkseen. Toisaalta aika kauhunsekaisia fiiliksiä kun seuraavista liikkeistä ei ole oikein aavistustakaan...edessä ei mitään varmaa ja kielitaidottoman ahdinko on aika suuri. Ei kai auta kuin pitää pää kylmänä ja luottaa siihen että hommat järjestyy, ei kai pelkkä kielitaidottomuus voi tehdä ihmisestä totaalista väliinputoajaa.....eihän?

Hyvillä mielin lähtee vohvelin katkusta toisaalle vaikka toki hiukan haikeaa, kaupunki kun osoittautui paljon mainettaan paremmaksi. Niin mukavaa kuin lopulta olikin, niin niihin hyviin tyyppeihin tutustui niin myöhäisessä vaiheessa ettei varsinaisia tunnesiteitä kerennyt kasvaa oikein keneenkään tai mihinkään. Ainaisen reissaajan kohtalo kait.

Eilisen puistoistuskelun aikana iski kyllä aika kova tarve päästä Suomeen niiden omimpien joukkoon...Ihan oikeasti, miksi, MIKSI jokaisen uuden naaman kanssa pitää käydä samat v****n ärsyttävät keskustelut: missä olet töissä? mitä siellä teet? onko suomessa kylmä? onko saunassa kuuma? mites ne jääkarhut? IHAN OIKEASTI. Ja surullista on että itse en kysele vastaavia kysymyksiä toisilta koska mua ei kiinnosta! Sitten alkaa nousta höyry korvista ja kaikki taas ajattelee että onpa töykeä tipu. Ystäviä tuli ikävä. Niitä joiden kanssa ei tarvitse keksiä teennäisiä kysymyksiä ja puheenaiheita, niitä joiden elämät ja kuulumiset oikeasti kiinnostaa, niitä joille saan ladella mielipiteitäni ilman että kukaan loukkaantuu tai pitää valittajana koska löydän maailmasta epäkohtia, niitä joiden kanssa voi maata puistossa nurmikolla ja olla luontevasti hiljaa.
Pitäkää siis puhelimet kuuloetäisyydellä viikon päästä.

5 päivää vapauteen

Hiiohei, vika viikko toimistoelämää edessä. Ihan yhtä lailla ottaa aivoon istua täällä maanantaiaamuna vaikka kuinka tietäisi että viimeistä viedään.
Bloggaaminen on kuivunut kasaan vaikka kai täällä jotain on tapahtunutkin, kuten once in a lifetime-experience olla kuin belgialaiset ja jonottaa tunti tuulessa ja viimassa ranskalaisten takia, viimein päätös mennä käymään siinä museossa jonne olen yrittänyt mennä syyskuusta lähtien ja toteaminen että sehän on kiinni keskiviikkoon asti näyttelyn purkamisen takia, juhannusaaton vietto Antwerpenissä katuja kuluttaen ja käynti lempiravintolassa syömässä parasta Pasta Bolognesea ikinä, eksyminen punaisten verhojen kaduille joita kokonaisuudesssaa oli pienen kylän verran, juhannuspäivän vietto porukalla puistossa Juhannusjuhla/Läksiäis/Synttärit-nimikkeellä joista yhtäkään ei onneksi todellisuudessa noteerattu..näitä ja muuta pientä mitä ei enää jaksa muistaa.
Ajatukset on suunnattu aika tehokkaasti ensi viikonloppuna kutsuvaan Pierreen ja Berliiniin ja matkaohjelman suunnitteluun.

Toki on omituista yhtäkkiä lähteä täältä kun sen 10 kuukautta täällä sitten ehti lojumaan mutta aikansa kutakin ja sairaalla tavalla haikailee paljon nuivempaan kaupunkiin kun siellä on jotain sellaista, mitä ei täällä ole näkynyt kuin ihan liian harvoin niin uskoisin että suuremmilta lähtökriiseiltä vältytään. Kokoajan on kuitenkin enemmän ja vähemmän tietoisesti välttänyt kasvattamasta juuria tänne.

Seuraavia siirtoja suunnitellessa...

Huttua

Parin viikon sairastaminen, Suomen reissu ja Pierren kyläily hiljensivät tämän tilitysapinan aika tehokkaasti. Tosin eipä olisi paljoa ollut kerrottavaakaan, viime viikkojen päivät muodostuivat aika pitkälti töissä korisemisesta ja sohvalla makaamisesta flunssan kourissa.
Viime viikolla luovutin ja kävin lääkärissä ja luvan kanssa vietin pari päivää vaakatasossa ja lääkkeitä syöden. Nyt on taas kaikki suunnilleen kuosissa.

Viimeinen kuukausi Vohvelilandiassa käynnistyi ja odottamatta alkoi jännittää. Useammista ulkomaanelämisistä huolimatta tämä on ollut se pitkäaikaisin joten tuntuu tosi hassulta varailla enää se yksisuuntainen lento ja yrittää ymmärtää etten ole tulossa tänne enää takaisin. Paljon on edelleen tekemättä ja näkemättä mutta kotonaan on vähän vaikeaa alkaa suorittamaan ja varsinkin tässä vaiheessa tuntuu vaikealta alkaa hc-turoilemaan.

Eli todennäköisesti kesäkuu menee laiskotellessa. Ylipäätään tulevan sekavuus on lamaannuttanut niin, ettei vanha kalenterin orja jaksa organiseerata enää mitään. Ryhtiliike on kyllä tarpeen kun heinäkuussa pitäisi hoitaa yhtä sun toista, mutta aion myös surutta lomailla ja toivottavasti nauttia kesähelteistä. Halukkaat voivat siis ilmoittautua puistohengailuseuraksi ;)

Ei mitään.

Elämä täällä on viimein alkanut kulkea tasaisesti omalla painollaan ja opin viimein olemaan stressaamatta siitä..Ehkä joku piilottaa mun ruokaan rauhottavia? Kirjoitusmotivaatiokin on kadonnut saman kiven taakse kuin angstikin. Kun jotenkin viimein kotiutui tänne niin ei osaa oikein rustata menemisistään.

Töitä, keikkoja ja muuta ulkoilua sopivassa suhteessa. Aloin skarppaamaan kuvienkin kanssa ja yritän länäillä niitä viimein tuonne kun ei tämä Blogger tykkää mun kuvista ja kieltäytyy yhteistyöstä:
http://www.ipernity.com/home/63757
lisää tulee sitä mukaa kun konevanhus jaksaa pyörittää...hidasta hommaa mutta pääsin viimein vauhtiin...Lisää on piilossa ja accessin niihin saattaa saada rekisteröitymällä ko. sivulle ja pyytämällä nätisti.

Työmotivaatio on kyllä ihan totaalisen hukassa, kiitos varmaan myös näiden pätkäviikkojen. Viime viikon pätkäisin itse olemalla flunssainen ja pakenemalla kotiin perjantaina kesken työpäivän.
Keskiviikkona suunta Suomeen päin pitkää viikonloppua viettämään ja juhlistamaan turhakepapereita!

Kiusa se on pienikin kiusa.

Hähhä, kahvisieppo on palannut toimistolle ja itse olen tauolla tuon katalan myrkyn ryystämisestä, joten sen keittely ottaa aivoon vielä enemmän kun itse juon sen kupin päivässä jos sitäkään ja jonnekin se taas katoaa sieltä pannusta.
Minulla nyt sattuu olemaan aika mitätön toleranssi tasa-arvon suhteen. Ei ole miesten töitä ja naisten töitä, on melko pitkälti vain asennevammoja.
Tosiaan kahvisieppohan ei ole kollegani vaan toisen lafkan kesätyöntekijä ja nämä ovat alivuokralaisina omalle työnantajalleni. Solidaarisuutta toki on ainakin heidän suuntaansa eli ne sumpit voidaan keittää heidänkin vieraillensa tarpeen vaatiessa ja muutenkin olla avuksi tarpeen vaatiessa. Itse kuitenkin näkisin tilanteen muuttuneen edes jossain määrin sillä hetkellä, kun kahvisieppo astui taloon. Kahvisieppo kun on täällä kesätyöntekijän tittelillä eikä mikään puolen vuosisadan ikäinen asiantuntija joka olisi korkeammassa asemassa kuin minä.
Se käpy meni täällä sieraimeen tällä kertaa siitä ilosta, että minua pyydettiin hoitamaan heidän vierasryhmänsä kahvitus ja muu nesteytys ja samalla olemaan kai ovivahti yms.
En tiedä, mikä kahvisiepon tarkka työnkuva on mutta tuskin se mitään ydinfuusioita siellä suljetun ovensa takana kehittelee. Ja tosiaan suullinen sopimus on myös siitä, että hänen kuuluisi avittaa meitä tarpeen tullen (mitä tuskin ikinä tapahtuu).
Ylpeä ja vittumainen kun olen, en nyt vaan kyennyt nielemään sitä, että minun pitäisi olla piikana ja kahvinkeittäjänä heille ja aika selkeästi siitä syystä että olen nainen ja se on kai naisten homma...Joo ei käy.

Harmi vain että juuri silloin kun täällä pitäisi olla vahtimassa, minun pitääkin olla toisaalla kuuntelemassa tärkeitä ihmisiä. Siinäpä sitten sedän(kahvisiepon esimies) leuka loksahti kun hänelle kerrottiin että ei täällä ole kukaan paikalla silloin että se on nyt kuule oman kesäpoikasi tehtävä keittää sumpit ja olla ovimikkona. Niin, ei varmaan ukolle tullut mieleenkään moinen ajatus kun eihän miehiä(poikia) voi moisia pyytää tekemään. Itse en ole heidän palveluksessaan joten mikähän hemmetin ongelma tässä on?

V*****a moinen asenne joka elää ja voi hyvin vielä tälläkin vuosituhannella. Kollegani yritti toppuutella että näin se useimmiten menee. Kai se menee jos kukaan ei koskaan asetu poikkiteloin? Ei haittaa vaikka aiheuttaisin pahennusta mutta jos samalla saan aikaiseksi edes jotain mietteitä seniilien päässä niin vastarannan kiiskeily on ollut sen arvoista.
Setähän on sama setä, josta en varmaan täällä kertonut mutta joka silloin, kun harkkariaikani oli loppumassa, päätti lähestyä minua sähköpostitse (hyvin kostean lounaan jälkeen hajusta päätellen) ja pyysi lähtemään kanssaan keskellä päivää naapuripubiin drinkille kahden kesken kun on tapana ollut ne mukavat sihteeriköt viedä yleensä lounaalle komennuksen päättyessä. Kieltäydyin kunniasta kiireisiin vedoten. Ja kahvisieppo sai kesäduuninsa kaiketi siksi, että iskä on iso pomo isossa lafkassa, isi hoiti.
Kaiken tämän jälkeen on vaikea olla mieliksi moiselle apinalaumalle.

On ne sedät sellasia vekkuleita.

Tarinoita kehitysmaasta keskellä Eurooppaa, osa 274

Päätin eilen jahkailujen jälkeen lähteä viettämään iltaa livemusiikin parissa. Seuraavat pari viikkoa Botaniquella on Les Nuits Botanique, joka ilta houkutuksia tarjolla. Julkeaa, koska liput nyt eivät kuitenkaan NIIN halpoja ole että sinne raaskisi mennä tarkastelemaan bändejä, joista ehkä saattaisi diggailla. Eilen tosiaan kuitenkin päätin sinne lähteä, sillä hinta, 25€, tuntui vähintään kohtuulliselta sillä bändejä oli yhdelle illalle 13. Yhdestä ainoasta, nimeltään Metric, olin kuullut etukäteen. Myspaceja ehdin koluamaan sen verran että valkkasin oikeastaan kaksi, jotka halusin nähdä, muu olisi plussaa.
Suunnittelu oli tosiaan hiukan haastavaa koska nettisivuille ei todellakaan oltu laitettu esiintymisaikatauluja. Ainut info oli että keikat alkaa kasilta. Ja tässäkin sai arvailla, aukeavatko ovet kasilta vai alkaako soitto silloin...

Olin paikalla hiukan ennen puoli yhdeksän, ajatellen ettei vielä kiirettä, ei kukaan ala ajallaan soittamaan. Paitsi Belgiassa! Räime kuului iloisesti pihalle kyhätystä teltasta ja päästiin sitten kuulemaan viimeiset 3 biisiä Baddiesilta :D Jos sanotaan että keikka alkaa kasilta niin silloin se sitten alkaa! Ei hätää, bändi ei kuulunut kenenkään tsekkauslistaan.

Bongasimme viimein illan ohjelman ja aikataulut seinältä ja siinä vaiheessa taisi taas päästä pari ärräpäätä. Tietysti edullinen lippu ja bändien määrä olivat liian hyvää ollakseen totta. Botanique oli muutettu minikokoiseksi kaupunkifestariksi ja esiintymislavoja oli kaikkiaan 3. Eihän tässä muuten mitään hätää, näinhän festareilla yleensä on tapana mutta miksihän kaikilla kolmella lavalla esiinnyttään sitten täsmälleen samaan kellonaikaan?!?!?!?!? Keikkojen alkamisia ja lopettamisia ei oltu lomitettu lainkaan joten kolmesta vaihtoehdosta kerrallaan oli valittava yksi. Keikkojen väliin oli sitten kuitenkin jätetty 15-20 minuutin väliajat. Kuinka retardia tuo nyt sitten on?!?!? Jumalauta. Näppäränä sitten voisi suunnitella tsekkaavansa 2 keikkaa, kummastakin puolet mutta sekään ei tässä tapauksessa ollut kovin järkevää sillä keikat eivät olleet sen tunnin mittaisia, kiitos "väliaikojen" joten 40minuuttia oli suunnileen tuo soittoaika. Sen kun jakaa niin eipä siinä paljoa ehdi kummastakaan kuulemaan. Ja jengiä oli paljon, joten siirtyminen lavalta toiselle ei ollut ihan älyttömän nopeaa...

Ja luonnollisesti, koska maailma pyörii erikoisella tavalla, juurikin ne 2 bändiä niistä kaikista 13:ta, jotka minä halusin nähdä, esiintyivät samaan aikaan. Vaihtoehtoina oli Metric ja Get well soon. Metricistä kuullutkin, toisesta ehdin tsekkaamaan Myspacen ja kuulosti kiinnostavalta. Suunnittelin tsekkaavani kummankin puolet ja puolet- taktiikalla ja seurasin keikkaseuraa Metricin lavalle ensin jonne toiset aikoivat jäädä. Noh, keikka alkoi ja teltta oli täysi jengiä. Jossan vaiheessa jouduin vain toteamaan ettei täältä kyllä ihan heti pois päästä ja koska Get well soon aloitti 5 minuuttia ennen Metriciä ja tajusin että peli on ehkä menetetty. Katsoin sitten Metricin loppuun asti, totesin että eipä ole kaksinen bändi livenä ja puolet biiseistä kuulosti ihan The Soundsin kopioilta. Luultavasti toinen bändi olisi ollut hyvin paljon enemmän omaan makuun mutta minkäs teet.

Näiden lisäksi käytiin tsekkaamassa Art Brut, joka oli tosi hauska, tosin taidettiin olla ainoat joukosta jotka hirnuivat päättömille lyriikoille ja brittiaksentille. Illan päätti omituisesti pukeutunut tanskalaisbändi The Asteroids Galaxy Tour, jota suurin osa jengistä oli varmasti tullut katsomaan vain sen takia että laulajana oli pieni ja söpö keijukaistyttö, jolla oli pitkä, paksu ja blondi kuontalo :D

Että en sitten tiedä, kuinka hyvin niille rahoille sitä vastinetta lopulta sai kun kovin epäreilusti oli ilta järkätty. Enkä ollut ainut, joka asiasta nurisi. Voi olla että lähtee muutama palauteposti järkkääjien suuntaan :D

Ensi viikolle on tiedossa 2 keikkaa joista toisella on 3 esiintyjää jotka haluan kyllä nähdä kaikki ja todellakin toivon etteivät ryssi sitäkin.

Mutta joo, joutui kyllä toteamaan että ei nää vaan osaa.

Suomalaiset Vohvelistaniassa: Vappu

Hähhähhää, valehtelin. Kuvia tulee ehkä sitten joskus. Laiska-apinalle on hiukan haastavaa tässä muuten ah, niin ihanassa järkkäriaikakaudessa jaksaa editoida kuvat ja tärkeimpänä, valkata ne soveliaat siitä kuvatulvasta. Anteeksi nyt vaan mutta joskus ottaa aivoon se jengi, joka länää niitä jollain tosi kökkölaatuisella kännykameralla napsaistuja otoksia julkisiin paikkoihin satuttamaan toisten silmiä. Ei niitä kukaan halua katsoa hei kun ei niistä mitään nääkkään! Ainakaan minä.
Valivali, se siitä.
Olen joutunut tekemään töitä ihan kunnolla viime ajat, mikä on erittäin tervetullutta sen parin kuukauden peukaloidenpyörittelyn jälkeen mutta moinen kyllä hankaloittaa blogaamista, työajallahan tämä on hoidettava!

Viime vuonna vietin antivappua rakkaiden ystävieni kanssa Barcelonan rannalla maaten ja Gaudin luomuksia ihastellen, joten en jaksanut stressata tänäkään vuonna moisesta. Joulu on asia erikseen. Ensin ajattelin skipata kaiken juhlaan liittyvän ja tarkoituksena oli ainoastaan lähteä katsomaan superviihdyttävän Youngblood Brass Bandin keikkaa jonnekin Rysälän ulkopuolelle mutta koska ennen keikalle lähtöä oli muutama tunti tapettavana, päätin lähteä tsekkaamaan suomalaisten oman tradition. Helsingissä on Havis Amanda, täällä Manneken Pis. Kummatkin patsaita jotka saavat lakin päähänsä. Pieni aukio/risteys, jossa pieni patsas sijaitsee, oli tupaten täynnä suomalaisia lakkipäitä. Mukaan mahtui toki muutama pahaa aavistamaton turo, jotka saattoivat hämmästellä omituisen näköistä joukkiota, joka ei puhunut edes ranskaa. Manneken Pisin lakittavat kai jotkut ylioppilaat. Ja joku setä piti puheen joka oli tosi kuiva. Tunnelma oli ihan mukava ja epäsuomalaiseen tapaan skumpan kilistely oli varsin sivistynyttä.

Aikaa jäi vielä hatutuksen jälkeenkin ja seurasin kollegojani Grand Placelle ja päädyin hetkeksi ravintolaan, josta kokonainen kerros oli varattu suomalaisille juhlijoille. Oli aika absurdi fiilis olla Brysselissä laulamassa Rosvo-Roopea haitarin säestämänä :D Muutaman kipaleen jälkeen kello alkoi onneksi näyttää jo sen verran että oli "pakko" lähteä.
Oli kyllä omituinen fiilis olla työkavereiden kanssa liikkeellä hetken aikaa ja minä siviilit päällä. No ei mua ainakaan vielä olla kivillä heitelty joten ei ne kai niin pahasti säikähtäneet :D
Toinen tosin kysyi, kun kerroin jatkavani iltaa livemusan parissa, että 'onko se tällasta musiikkia' ja näytti hienoja hevarikäsimerkkejä samalla. EI, armaat apinat. Se, että pukeudun päästä varpaisiin mustaan EI tarkoita sitä, että kuuntelisin tietynlaista musiikkia. Ei elämä ihan niin yksinkertaista ole. Laatikointi sucks, once again ;)

Le super weekend

8 kuukautta Rysälää ja saamattomuutta takana ja nyt vedin yli viikonlopussa varmaan puolet 'to do'- listan suunnitelmista.

Väsymys sunnuntai-iltaa kohden oli aika massiivinen mutta fiilis on hyvä kun hetkellisesti koki elävänsä normaalia elämää. Hektisyys sopii allekirjoittaneelle (kunhan se ei ole ihan jatkuvaa).

Jos vaikka ahkeroisin ja kertoisin jokasesta vähän jotakin.

Sain aikaan seuraavaa:

- Naapurin Mirano-yökerho
SE paikka jossa lauantaisin pikkutytöt ja pojat käyvät dirty danssaamassa ja tulevat sen jälkeen oksentelemaan kotikadulleni. Uskaltauduin ihmettelemään paikkaa aikuisessa seurassa torstain after work-partyihin, jotka ovat kai suht' suosittuja Komission porukan kesken. Ainakin kauluspaitojen määrästä päätellen. Mesta on tosiaan entinen leffateatteri/teatteri eikä pöllömmän näköinen mutta siihen se hienous sitten kai jääkin. Suurta hilpeyttä aiheutti tanssilattian keskellä oleva pyörivä lattia :D Siinä on hyvä olla kuin lihatiskillä kun lattian ympärillä seisoo niljakkaan näköisiä haukkoja tarkastamassa illan tarjontaa :DD Ihan mahtavaa. Kaikkiaan olo ei ollut siis kovinkaan kotoinen moisessa kauluspaitamestassa mutta tulipahan nähtyä sekin viimein. Toista kertaa ei taida kyllä tulla.

- "Sininen metsä"
Noin 30 kilometriä Brysselistä sijaitseva yksittäinen, ainokainen metsä, jossa kasvaa silmänkantamattomiin villihyasintteja, jotka kukkiessaan huhtikuussa saavat koko lepikon loistamaan sinisenä. Oli tosi rentouttavaa päästä vaihteeksi luontoon lantustelemaan kaiken tämän betoniharmauden jälkeen.

- Kuninkaalliset kasvihuoneet
Vuoden kohokohta tavallisille kuolevaisille belgeille. Arvon kuninkaallinen korkeutensa on niin jalo, että avaa massiiviset kasvihuoneensa kaiken kansan ihmeteltäväksi aina muutamaksi viikoksi vuodessa. Etukäteen sain varoitteluja että ihmismassat olisivat infernaaliset mutta lopulta, ainakaan perjantai-iltana, ei populaa ollut hermostumiseen asti. Ehdottoman kannattava reissu, kasvihuoneiden arkkitehtuuri on upeaa art nouveauta, koristeellisia kiemuroita täynnä. Kukkia oli roikkuvista verenpisaraköynnöksistä aina jonnekin eksoottisiin tuntemattomuuksiin saakka. Kaikkialla tuoksui tosi ihanalle ja värejä oli koko paletti. On se varmaan rankkaa olla kuningatar, sateisena päivänä mennä juomaan teetä lämpöiseen kasvihuoneeseen horsmien keskelle. Kyllä, yhdellä käytävällä oli nurkkaus pöytineen ja tuoleineen, jossa arvon leidi ihan oikeasti viettää aikaansa.

- Soitinmuseo
Instrumenttimuseoon en ollut suunnitellut edes meneväni mutta päädyin mukaan jenkkivieraani toiveesta. Onneksi menin. Sisäänkäynnillä sai mukaansa kuulokkeeet. jotka toimivat hienosti infrapunasysteemillä niin että mennessäsi ihmettelemään milloin mitäkin soitinta, kuulokkeissa alkoi soimaan siihen sopivia sävelmiä! Paljon antoisampaa kun vain ihmetellä vitriineissä seisovia laitteita ja lukea kylttejä. Käynnin kruunasi pääsy rakennuksen katolla sijaitsevaan ravintolaan, jonka terassilta näkee koko kaupungin. Tuuli tosin oli jäätävä mutta kiukulla join kahvini huppu päässä ulkosalla :D

- Maurizio Cattelanin installaatio Bozarissa

Paljon närää poliittisesti epäkorrekteilla töillään aiheuttanut italialainen taiteilija, jonka oliviipuu-installaatio on ilmaiseksi näytillä Bozar-kulttuurikeskuksessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hiukan hämmentävä työ. Ihka oikea oliivipuu juurineen ja multineen päivineen ja that's it. Itseä henk.koht. kyllä kiinnostaisi enemmän artistin puuhun hirtetyt lapsinuket tai meteoritiin murskaama paavi.

- Royal museum of fine arts of Belgium
Belgia eikä belgialainen taide ennen tänne tuloa eivät herättäneet paljoakaan tunteita kun en kummastakaan kovinkaan perillä ollut. Nyt voin sanoa, että kumpikin on ollut hyvin positiivinen yllätys. Yksikään tuoreempi nimi artistilistasta ei ollut tuttu museoon mennessä mutta ihastus oli suurta ja joudun ehkä menemään museoon uudemmankin kerran. Eniten iski 1800-1900-lukujen tuoreempi taide, joka oli kovin erilaista kuin mihin on yleensä tottunut ja mitä on päässyt näkemään. Kantaaottavaa ja upeita värimaailmoja, jotain, mihin en kyllä Suomessa ole koskaan törmännyt. Harvemmin noin paljon onnistuu museosta innostumaan. Nauru pääsi kyllä siinä vaiheessa kun näin pienet veistokset, jotka kuvasivat känniläisten perheitä. Isi sammuneena maassa ja äiti lasten suojana. HÄMMENTÄVÄÄ. Esillä oli myös Dalia, Francis Baconia, Rubensia jnejne.

-Kirkkobileet
Ja viimeisenä se viikonlopun kohokohta. Kirkkobileet, jotka menivät ohi viime viikonloppuna seuranpuutteen takia ja joiden luulin olleen viimeiset, tekivät paluun lauantaina. Suunnitelmissa oli mennä aivan toisaalle iltaa viettämään, kunnes viidakkorumpu kertoi, että kirkkobileet olisi tiedossa vielä kerran. Sinne siis! Eli tuossa muutaman korttelin päästä kotoa on vanha käytöstä poistettu kirkko, joka muutetaan hienostohotelliksi ilmeisesti hyvinkin pian. Ennen tätä kirkko on kuitenkin otettu hyötykäyttöön ja siellä on pidetty nyt kolmet massiiviset bileet joista viimeisimpiin pääsin mukaan.
Kuvia upeasti valaistusta korkeasta kirkosta juhlivine massoineen nähtyäni odotukset olivat aika korkealla ja paikalle päästyäni totesin paikan lunastavan ne ongelmitta. Upeat valaistukset, nuorten belgialaisten taiteilijoiden töitä pitkin seiniä ja kirkossa! :D Seinämaalausten lisäksi katosta roikkui metallijättiläinen ja välikerroksessa matkalla vessaan oli hämmentävä pekonituoli jota ympäröivät pienet, karvaiset pehmoeläimet. Pekonista lähtevä haju oli hiukan kuvottava. Paikan nähtyäni oli aivan sama, kuinka paskaa musiikki tulisi olemaan kuin miljöö oli noinkin ainutkertainen. Kirkko täyttyi juhlivasta kansasta ja mieli oli yhtä korkealla kuin kesäfestareilla, joissa allekirjoittanut kokee yleensä elämänsä suurimpia onnentunteita.
Akustiikka nyt ei ollut kovinkaan kaksinen ja dj:tkin amatöörejä vaikka välillä onnistuivatkin päästämään ilmoille helmibiisejä mutta soittajien onnettomuuskaan ei haitannut hauskanpitoa. Väsymys alkoi kai painaa siinä viiden aikaan aamulla ja särkevin jaloin kotiin :)
Parhaat bileet aikoihin.

Osakiitos tästä tehokkuudesta menee tosiaan jenkkiläiselle sohvasurffaajalle, joka aktivoi urautuneen laiskamadon. Toivottavasti ilmaantuisi lisää majoitettavia niin saisi loputkin turistipakotteet hoidettua pois alta :D
Eilinen meni työpäivästä selviydyttyäni nukkuessa, mutta jos parin päivän sisään saisin näytille muutaman kuvan viikonlopun seikkailuista.

Suomi vs Belgia, molempi pahempi?

Vuoristoratapää päätti hajoilla täällä viikonloppuna ihan urakalla ja olin jo melko valmis pakkaamaan kamani ja lähtemään pois täältä etsimään oikeaa elämää...Helpommin sanottu kuin tehty, täällä ollaan edelleen.
Nojoo, jostain lattialta taas keräsin itteni ja jotenkin tässä taas sinnitellään. Eilen pääsin jopa sille tasolle, että ihmettelin, mitä oikein odotan. Elämähän on tässä ja nyt eikä se paljoa ihmeellisemmäksi muutu. Ja tämä on aiemmin sopinut hetkessä eläjälle mainiosti. Joku tässä kaupungissa vaan saa angstit jylläämään ja lukittautumaan kotiin odottamaan parempia aikoja. Luulen, että kaikella sillä suorittamisen tarpeella, joka tässä kaupungissa velloo, on osansa. Pitäisi jatkuvasti saavuttaa jotain suurta ja mahtavaa ja tehdä yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita. En ole koskaan haaveillut virkamiesurasta mutta silti tunnen alemmuudentunnetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka nyt jo ovat pitkällä sillä matkalla. Ihmisiä, jotka jo kauan sitten ovat asettaneet tavoitteekseen päästä pyörittämään isojen koneistojen rattaita. Minä vain satuin eksymään tänne kohtalon oikusta ja halusta päästä ulkomaille.

No joo, pari kuukautta vielä ja hermoloma ja oman järjen etsiskely on kai ihan paikallaan.

Varsinaisesti ei ollut tarkoitus ruikuttaa tällä kertaa vaan ihmetellä ja paheksua ympäröivää maailmaa.
Matti Vanhanen alkaa olla ihan virallisesti aika syvältä. Kun kaikkia pitää miellyttää niin ihme, että jotku Ruususetkin hyppii silmille. Anteeksi nyt taas mutta eikö juuri pääministerin asia olisi esittää poliittisia arvoita esimerkiksi Kiinan ihmisoikeustilanteesta? En tiedä, mitä tapaamisen agendalla oli, tuskin ihmisoikeusasiat, mutta eipä tämän pitäisi pääministeriä estää kommentoimasta jos asiasta kysytään. Vähintään raukkamaista sysätä vastuu Amnestylle, joka kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti voi asioihin vaikuttaa kun ne lopulliset vaikutusmahdollisuudet kuitenkin ovat maiden hallituksilla. Viis ihmisoikeuksista, pääasia että bisnekset sujuu! Pitääkö aina olla niin saatanan solidaarinen ja myötäillä joka suuntaan??
Kyllä typerämpikin tietää, millainen tilanne Kiinassa vallitsee joten olisiko se niin vaikeaa todeta että, joo, on siellä ongelmia? Ilmeisesti kun näin lammasmaisesti ollaan täysin ottamatta kantaa. Ja mikähän sitä Kiinaa sitten painostaa tarttumaan epäkohtiin jos moista suvaitsevaisuutta osoitetaan hallituksen tasolta....
Kyllä riepoo.

Toinen kiukun aihe on jälleen kerran KELA, jonka kanssa on tässä tullut nyt väännettyä kättä jonkin aikaa...Vieläkin odottelen päätöstä Suomen sosiaaliturvaan kuulumisesta...Siitä en kyllä jaksa enää jauhaa.
Itse en ole siis läheskään ainut, joka on joutunut mielivaltaisuuksien uhriksi. Uskomatonta, että moinen laitos suoraan myöntää, ettei noudata lakia, eikä kukaan tunnu tähänkään puuttuvan.
Että toisaalta, onko sillä loppujen lopuksi paljoakaan väliä, onko sen näennäisen sosiaaliturvan piirissä kun ei sieltä koskaan varmaan mitään tule ulos saamaan, oli tarve kuinka suuri tahansa.


Noniin, siinä Suomiosio. Belgian sosiaaliturvasysteemistä en paljoakaan tiedä mutta muita omituisia käytäntöjä täällä kyllä riittää. Kollegani vietti edellisyön ulkona istuen keittiöjakkaralla. Oli nimittäin aika ilmoittaa lapsukainen kouluun! Voitteko kuvitella, että tässä suht' kehittyneessä maassa ei olla keksitty toimivampaa ilmoittautumissysteemiä? Kouluissa kai on melko isoja eroja, ja rajoitetusti paikkoja kussakin, eli mikäli haluat lapsesti sinne hyvämaineiseen kouluun, on paikkaa mentävä jonottamaan edellisiltana koulun edustalle ja vietettävä yö numeroidulla penkillä taivasalla. Ilmoittautuminen alkaa klo 9 aamulla ja iltapäivään mennessä, jos olet onnekas, saat lapsesi toivottuun kouluun kirjoille.

Ja mikähän tästä koulusta tekee erityisen hyvän kollegani mielestä? Se, ettei koulussa ole maahanmuuttajien lapsia. Ei, rasistihan hän ei ole mutta ei myöskään halua lastaan samalle luokalle marokkolaisten kanssa. Mahtava esimerkki putkinäköisyydestä. Syytetään varmasti erinäisiä tahoja siitä, kuinka maahanmuuttajat eivät sopeudu yhteiskuntaan ja kuitenkin itse ollaan moista aiheuttamassa ensimmäisenä...En voi käsittää miten voi elää moisessa kuplassa jossa itsessä eikä omissa asenteissa ole mitään vikaa samalla kun lauotaan moisia. Toki ymmärrän, ettei halua lastaan luokalle, jossa on häirikkölapsia, mutta voiko nyt taas tehdä yleistystä? Tiedät yhden lapsen, jonka luokalla on kaksi huonokäytöksistä marokkolaislasta, joten voit tästä tehdä johtopäätöksen, että marokkolaislapset, yleensä maahanmuuttajalapset ovat häiriköitä, joten et halua niitä oman kullanmurusi lähistölle?
Unohdetaan se fakta, että moinen erottelu, maahanmuuttajat ja valtaväestö ensinnäkin on juuri se syy, miksi integroituminen jää kovin heikoksi. Millähän sitä sitten integroituu siellä maahanmuuttajaluokalla belgialaisiin tapoihin ja tottumuksiin? Itsellä ei ole aavistustakaan, millaista kulttuurikasvastusta kouluissa täällä on vai onko ollenkaan, mutta olettaisin, että opettajallakin koulussa on vastuu myös auttaa eritaustaisia lapsia tutustumaan toisiinsa ja selittämään. Tietämättömyyshän aiheuttaa ennakkoluuloja ja ikäviä asenteita.

Mutta kaikkiaan, turhauttavaa ja surullista kuulla muuten ihan fiksuilta ihmisiltä moisia asennevammaisuuksia ja halua erotella väestöä ja kykenemättömyyttä nähdä omien tekojensa seurauksia. Suoraa syrjintää ja rasismia. Lapsiin kun vielä pystyy asennekasvatuksella vaikuttamaan, vanhempien kohdalla alkaa olla jo melko toivotonta.

Ja kukapa haluaisi kollegojensa kanssa riidellä, olin hiljaa.

Kahvinkeitto ja ne suuret tunteet

Oon varmaan taas tosi pikkumainen ja turhasta ärsyyntyvä mutta kyllä alkaa taas ottamaan aivoon tämä miesten kahvinkeittotaidottomuus ja yleinen urpous. Armas toisen lafkan kesä-äpärä on hyvin tietoinen siitä, missä ne kahvit ja suodatinpussit sijaitsevat, varmasti on kahvia keittänyt ennenkin kun sitä noin pannukaupalla täällä naamariinsa kaataa.
Periaate on, että ensimmäinen toimistolle saapuva keittää kahvin. Kahvia mahtuu pannuun sen kymmenisen kupillista. Tyyppi on ollut täällä jo parina aamuna ensimmäinen mutta kahvia ei kyllä ole näkynyt. Noh, minäpä sitten keitän. Pannullisesta kahvia ei ole parin tunnin päästä enää jäljellä kuin se pohjalle ah niin vittumaisesti jätetty liru, ja itse ehdin sen yhden kupin juomaan tuosta erästä. Ja omia päätelmiä syyllisestä vahvistaa se huomio, että maitoa on alkanut kulumaan noin pullo päivässä kesä-äpärän saapumisen jälkeen. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa maitokahvin juoja.

Keitän lisää kahvia. Siinä vaiheessa kun muistan sitä keittäneeni ja lähden hakureissulle keittiöön, on pannusta taas ehtinyt huveta noin puolet. Siis kuinka paljon se sitä kahvia ryystää?!?!?!?
Yleensä en toisten kahvinkulutusta kyttää mutta jos tuo äpärä kuvittelee voivansa tuollaisia määriä sitä juoda tarvitsematta itse ikinä keittohommaan osallistua, alkaa taas raivoapina nostaa äänekästä päätään. KAHVINKEITTO EI KUULU MUN TYÖTEHTÄVIIN!!!

Ja sen lisäksi että se juo kaikki kahvit, se on juonut päälle vielä kaikki kokiksetkin. V***n vapaamatkustaja. Äsken luulen kuulleeni taunon etsivän lisää limpparia kaapista kun limutonttu ei sitä enää mystisesti ollutkaan tuonut jääkaappiin. Ei voi tuoda KUN SÄ JOIT JO NE KAIKKI.
Kai se kuvittelee, että sitä on ihan okei vetää joka päivä monta tölkkiä kun sitä ilmaseks on täällä tarjolla.

Moinen minä-ajattelu vaan saa allekirjoittaneen näkemään punasta hyvin helpolla. Ei siinä mitään, kyllä mä voin kahvia keittää kun se loppuu mutta siinä vaiheessa ei enää huvita kun jatkuvasti saa olla uutta pannua laittamassa ja yhden ihmisen takia joka ei näe itseään tämän kahviasian koskevan.
Sain jo ehdotuksen vanhasta kunnon laksatiivitempusta, laitoin korvan taakse.

Hello, my name is Earl.

Ylitin eilen itseni ja ihmisvihani ja lähdin illalla joukkoon pyydettynä katsomaan ilmaista aNoo- nimisen bändin jazzkeikkaa. Paikalle ilmestyi luonnollisesti joukko maanmiehiä, olihan bändin laulaja oikein suomalainen :O Ihan mukavan kuuloista, ei turhan ryppyotsaista menoa. Laulajan ääni kuulosti hämmentävästi Emma Salokosken ja Johanna Iivananaisen hybridiltä, mikä ei sinänsä ollut yhtään paha juttu.

Sääli vaan, että tässä maassa ja kaupungissa, josta kaikki säädökset ja direktiivit ovat peräisin, laahataan pahasti jäljessä verrattuna muihin maihin. Ainakin sisätupakoinnin osalta. Keikkapaikka oli muuten kovin viihtyisä baari mutta tuskin kovin helposti tulee takaisin mentyä kun jengi veti röökiä aikamoisella hartaudella sisätiloissa. Eikä ilmastoinnista tietoakaan. Kun on jo tottunut siihen, ettei silmiä kirvele ja punoita, eivätkä hiukset ja vaatteet haise baarissa käynnin jälkeen, ei siihen halua palatakaan.

Suomalaisuus tuntui olevan taas hiukan liiankin hyvä vientivaltti. Taas kerran joku entinen vaihtari halusi puhua suomea ja Suomesta ja toinen randomtyyppi esitellä takkiaan, jonka oli ostanut Belgiasta mutta joka oli 'Made in Finland'...Ihan kivaa että ihmiset haluaa jutella mutta kun aina siitä Suomesta ja kun itsellä on jonkinlaiset syyt, miksi sieltä aina karkaa niin tuntuu kovin vaikealta olla valittamatta.
Ehkä alan käyttää jotain valekansallisuutta niin saataisiin smalltalkiin ihan uutta potkua!


Syyllisyydentunto tässä paikassa työskentelystä näemmä myös vain kasvaa kasvamistaan. Jopa siinä määrin, että sammakot loikkivat aika holtittomasti ulos suusta, ihan missä tahansa seurassa. Taas eilisten avautumisten jälkeen mietin, kuinka paljon ammun omaan nilkkaani kun en vaan osaa sensuroida omia mielipiteitäni edes silloin kun se olisi ehkä omien etujen mukaista. Se syyllisyys niiden ihmisten seurassa, jotka tekevät jotain hyvää ja toimivat omien aatteidensa mukaisesti....Tunnen joka kerta pakottavaa tarvetta pyytää anteeksi. Ainakin osaan seuraavaan huttukyselyyn vastata oikein kohtaan, jossa kysytään 'voisitko työskennellä työnantajalla, jonka arvot ovat täysin vastakkaisia kuin omasi?'.

Täällä tärkeiden ja vähemmän tärkeiden ihmisten kanssa pyöriessä olisi ehkä ihan kannattavaa muistaa, että niihin ihmisiin saattaa vielä joskus jossain törmätä, eikä kannattaisi kuitenkaan ihan totaalisesti apinoida...ainakaan täysin avoimesti mollata työnantajaansa. Itse kuitenkin pitää työminän ja normaaliminän niin täydellisen erossa toisistaan että unohtaa, etteivät kaikki välttämättä ole samanlaisia, kuten eilen sain huomata. "vihreä" tipu oli liikeellä "demaritipujen" kanssa ja kertoili, kuinka vaikeaa on, kun koko ajan joutuu valitsemaan sanansa ja miettimään, mitä on sopivaa päästää ulos suustaan ja mitä ei. Siis jopa vapaa-ajalla.

Alan myös vähitellen uskomaan luuloihini siitä, että elämä potkii päähän jatkuvasti juuri tästä samasta syystä. Olen hiljaa ja aherran täällä, vaikka koen tekeväni väärin. Luultavasti seuraava projekti liittyy vapaaehtoistyöhön, jota saadaan kaikki taas balanssiin. Ja alan tukemaan sitä UNICEFia kuten yhdelle feissarille lupasin synninpäästön saamiseksi ennen Rysälään lähtöä. Feissariksi en kyllä aio ryhtyä, voittopuolisesti rasittavaa sakkia.

Pääsiäispupuilua

Mitä ihmettä, tajusin vasta nyt, etten syönyt sitten ainuttakaan pääsiäismunaa...(sitä Mignonia ennen pääsiäistä ei lasketa) Keskitin kai kaiken tarmoni Colomban etsimiseen niin että munat unohtui. Eikä Colombaakaan koskaan sitten löytynyt. Ranskikset ei vaan ymmärrä kärsimysherkkujen päälle.

Edellisellä reissulla meinasin myöhästyä Pariisin bussista check in:istä tietämättömänä, tällä kertaa meinasin jäädä junasta samasta syystä. Luulin olevani asemalla hyvissä ajoin mutta Eurostarin kohdalle päästyäni vastassa oli taas tiski, jonka yläpuolella luki 'Check in'. Porukkaa hengaili porteilla rauhallisen näköisenä ja arvelin, että odottavat niiden aukeamista mutta mennessäni kysymään tiskivirkailijalta junaan pääsystä, kertoi tämä äidillisen toruvasti että junassa olisi korkea aika olla jo! Ennen laiturille pääsyä vastassa olikin vielä laukun läpivalaisu, metallinpaljastimet ja passintarkastus. Junan pääteasema olikin London, UK, mistä olin autuaan tietämätön ja joka toi järjen kaikkeen ylimääräiseen vouhotukseen. Itse olin menossa vain Lilleen asti vaihtamaan junaa.

Junassa oltiin siis taas joitain minuutteja ennen sen lähtöä, sehän riittää.

Lillessä oli luppoaikaa toista junaa odotellessa ja kävin pikaisesti katsastamassa lähikorttelit. Ensivilkaisut antoivat ihan perussymppiksen kuvan ranskalaisesta kaupungista, jonka katukuvaa piristämässä oli kadunvarsia pitkin jättiläismäisiä, kiiltäviä ja mustia paholais- ja enkelivauvapatsaita. Hämmentäviä taaperoita, joilla oli liskonhäntiä ja lepakonsiipiä :D

Kauaa en ehtinyt kiertelemään joten sinne voisi joku viikonloppu mennä erikseen käymään, matkaa ei ole Rysälästä kuin sen puoli tuntia.

Hiukan eteläisempään Ranskaan saavuin illemmalla ja asemalla oli vastassa ihan lempeän näköinen pääsiäispupu :)

Leijonacity näytti hiukan viehättämmältä kuin joulukuisessa kalpeudessa. Tosin edelleen haluaisin jututtaa asianosaista kaupunkisuunnittelijaa ja saada selvyyden siihen, miksi kaupunki on täynnä "puistoja ja aukioita", jotka on päällystetty hiekalla. Missä on kaikki vihreä jota yleensä nurmikoksi kutsutaan? Ilma oli lämmin mutta muutoin kevään etenemisestä oli vaikea tehdä arvioita kun missään ei näkynyt viheralueita, joista moisia päätelmiä voisi tehdä. Kaupunki on täynnä moisia pikkuaukioita joissa olisi ihanaa istuskella nurmikolla ja lukea kirjaa ja tuijotella ohikulkevia ihmisiä. Ajatus ei vaan houkuta kun hiekka pöllyää suuhun ja sieramiin.

Onneksi kaupungissa on sentään yksi isompi puisto, jossa ruohoa ja rehuja riittää. Elämä tuntui aika nautittavalta auringonpaisteessa maatessa ja siliteltävänä. Eläintarhan otuksia oli enemmän näkösällä kuin viime reissulla ja kaikista riemukkaimpia olivat läpitunkevasti tuijottavat lemurit, jotka hihityttävät Madagascar-pätkistä tykkääviä. Temppuapinalle pahoittelut etten onnistunut nappaamaan yhtä tuliaiseksi :P Kissalaakso-osio oli rempassa joten näkösällä oli ainoastaan nukkuva Amurin kissapeto.

Samaiseen puistoon mahtuu myös kasvitieteellinen puutarha, jossa ihastelin magnoliapuuta. Suurin osa terälehdistä oli jo pudonnut maahan mutta kovin kaunis se oli silti punaisissa sävyissään.

Tämänkertaiseen reissuun sisältyi ennätyksellisesti myös iltaulkoilua, peräti kahtena iltana! Perjantaina oli Pierren valinta käydä ihmettelemässä leffa-noise-iltamaa, eli kilinää, kolinaa ja särinää ja eläviä kuvia. Osa meni kyllä hiukan yli oman ymmärryksen mutta osa upposi ihan hyvin ehkä johtuen siitä, että kilinää ja kolinaa tuotettiin myös rumpuja paukutellen. Kaikkiaan ihan mukavaa ja erityisen mukavaa oli, että Pierre pääsi viimein hengaamaan jonnekin missä viihtyi :)

Lauantaina oli allekirjoittaneen toiveesta keikkareissu, joku ranskalainen poppoo ja jenkkiryhmä This will destroy you, ajattelin että voisi olla tarkastamisen arvoinen mutta tiedä sitten, johtuiko paatin(keikka oli siis jokilaivassa sijaitsevassa baarissa) äänentoistosta, liian kovasta volyymista, bändistä vai mistä, mutta eipä tuo nyt varsinaisesti vakuuttanut, kuulosti paremmalta MySpacesta kuunneltuna. Ihan mukavaa oli silti. Julkinen liikenne lakkaa kulkemasta kovinkin aikaisin joten kotimatka taittui kävellen. Tosin sen ansiosta pääsin näkemään Lyonin mahtavaa arab trashia notkumassa yökerhojen ovilla, pukeutuneena kokovalkoisiin. Niin kaunista, ah!

Ei niin hyvää etteikö jotain pahaakin.
Sain myös osani ranskalaisten röyhkeydestä kun pahaa aavistamattomina käveltiin kadulla ja vastaan tuli tuntematon tyyppi joka otti asiakseen kommentoida silmälasikäärmepariskunnan laseja. Jo liian monta kommenttia yhdennäköisyydestä kuulleena alan tulla siihen tulokseen, ettei tässä auta kuin luovutaa ja käydä vaan ostamassa ne matchaavat tuulipuvut.

Aikapa rientää, edellinen merkintä näyttää olevan kirjoitettu viime kuun puolella. Ilmeisesti blogitilitys on sijaistoimintaa silloin kun ei ole mitään tekemistä eikä elämää ja puran kiukkuani tänne. Kirjoittaminen jää heti kun löytyy parempaa tekemistä. Eli juuri silloin kun pitäisi kirjoittaa :D Noh, minkäs teet.

Duunissa on alkanut olla yhtäkkiä enemmän vilinää ja tekemistä, joten aika on mennyt paljon nopeammin kuin yleensä. Which is nice. Kevät yrittää taas tehdä tuloaan, vaikka välillä näytti aika epätoivoiselta kun vettä vaan räimi ja oli pimeää. Nyt kaupunki vihertää ja aurinko kärventää nenää.
Perjantaina fiilisteltiin kokoomusporkkanan kanssa hyvää säätä puistossa ja todettiin kevätmielen tarttuneen muihinkin. Puistossa oli pikkuihmisiä potkimassa palloa ja yksi onneton futasi pallon jossain vaiheessa autotielle. Bussi oli köröttelemässä ohi ja hetken näytti siltä, että se pallo on kohta littana. Mutta mitä tekeekään bussikuski? Pysäyttää bussin keskelle tietä, nousee ulos bussista ja potkaisee pallon takaisin penskoille, nousee takaisin ratin taakse ja virnuilee mennessään! Moista ei taitaisi Suomessa tapahtua!

Lauantaina käytiin jälleen kerran pyörimässä Antwerpenissa ja rahattomana keskityin ärsyttämään porkkanaa sohimalla sitä kameralla tasaisin väliajoin. Kyllä se vielä joku päivä kiittää. Kierroksen kohokohta taisi olla lounas Jamissa, pikkiriikkinen rafla/kahvila, jossa olen melkein joka reissulla käynyt fiilistelemässä. Rauhallinen jazzailu taustalla ja levollinen ilmapiiri oletettavasti entisessä lihakaupassa tms. vaan vetoaa ihan täysillä. Ja ruoka oli mahtavan hyvää.

Sunnuntaina sain yllätyskutsun puistoon istuksimaan ihmisiltä, joiden luulin jo unohtaneen tämän hylkiön. Säälittävästi sinne kerääntyi lauma suomalaisia mutta parempi sekin kuin ei mitään..Hetkellisesti oli ihan kiva fiilis mutta ulkopuolisuuden fiilis oli aika väistämätön kun muut juttelee kaikista menoista ja kekkereistä ja yhteisistä jutuista joihin allekirjoittanutta ei koskaan ole kutsuttu.

Eilinen menikin sitten isoveljen valvovan silmän alla, olin vierailulla harkkarilauman kanssa NATOssa. Päästiin sisään piikkilanka-aitojen välistä melko mutkattomasti, kukaan ei joutunut kopeloitavaksi eikä koiriakaan ollut vahtimassa. Sisällä oli melkein yhtä rumaa kuin ulkona, aikamoinen bunkkeri. Ja tunnelma tosi virallinen, ei tainnut näkyä ensimmäistäkään ihmistä farkut jalassa, univormuja sitäkin enemmän. Parin tunnin visiitistä ei sen enempää, meitä kierrätettiin ruokalaan syömään ja pieneen neukkariin kuuntelemaan Suurlähettilästä ja yhtä asiantuntijaa ja siinäpä se. Oletettavasti suuri osa tiloista on suljettu ulkopuolisilta tahoilta. Tulipahan tuokin nähtyä ja ehkä opittua uuttakin ko.liitosta. Jos nyt joku analyysi pitäisi tuon päivän pohjalta vetää niin mielestäni NATO sinällään on ihan hyvä asia ja edistää rauhaa mutta en vieläkään näe syytä, miksi Suomen pitäisi liittyä. Rauhankumppanuus on täysin riittävää.
Tämähän ei tietenkään kokoomusporkkanaa miellyttänyt, joka kommentoi että kuulostan ihan Timo Soinilta. Kiitti! :D

Vielä pari päivää pitäisi jaksaa töissä istuskella ja torstaina sitten junalla Lyonia kohden. Jos sieltä löytyisi vaikka pääsiäispupuja.

Paris, Paris, Paris

Taas onnistunut Pariisin reissu takana (viides järjestyksessä) näkemättä sitä tornia, oon niin paikallinen.

Perjantai meni vauhdilla ja hulinoidessa, Pariisin lähdön odotus ja juhlamieli, jonka nostatti se fakta, että viimein virallisesti valmistuin, avittivat kummasti.
Olin siististi cool ja reissasin bussilla, josta melkein meinasin myöhästyä sillä en tiennyt, että busseihinkin pitää mennä check in:n kautta. Pieni hölkkä, jonon ohittaminen ja bussiin pari minuuttia ennen lähtöä. Reissu kestää sen neljä tuntia, mikä on melko paljon verrattuna siihen 1h20min pikajunaan mutta hinta ratkaisi ja jostain syystä nukun ja röhnään busseissa paremmin kuin junissa, joten pitkä matka ei varsinaisesti haittaa.

Majapaikka oli Montmartrella pariisiapinan uuden kodin olkkarissa, siellä turokorttelin takana jossa on rauhallista ja pariisilaista, ei pöllömpää. Unta valvoi tuijottava kissan tapainen olento, joka on ehkä yksi hämmentävimmistä mitä olen koskaan tavannut. Ne lautaspupillit ja se korvien välistä kuuluva tuulen humina....

Lauantaina käytiin ihmettelemässä David La Chapellen retrospektiiviä. Jos nimi ei ole tuttu, kuvat varmasti. Setä on muun muassa kuvannut yhden jos toisenkin levynkannen ja julkimon omalla värikkäällä, jokseenkin kieli poskessa-meiningillään. Ansioita on kai musavidoidenkin puolelta. Hintaansa nähden näyttely oli omasta mielestä aika suppea (vaikka en kyllä itse lippuani edes maksanut), mutta ihan hauska silti nähdä silti.
Lauantaihin kuului myös ehkä se viimeinen nöyryytys japanilaisessa ravintolassa, jossa olin jälleen kerran ainut, joka nöyränä söi nuudeleitaan haarukalla.....Pakko kai se on opetella heiluttamaan keppejä että kehtaa vielä mennä aasialaisiin herkuttelemaan.

Treffattiin viimein myös Larissa, armas Rooma-kämppis, jota en sen jälkeen ollut nähnyt. Jälleennäkeminen oli lyhyt, mutta sitäkin mukavampi :) En tiedä, kuinka viihtyisää se oli seuralaisille kun pääasiallinen kieli taisi olla italia.... Noh, Pierre tuskin pahastui siitä, että sai olla vaan tuppisuuna :P

Illan kohokohta ehkä kuitenkin oli melkein parituntinen takkien jonotus narikasta baarissa. Ilmeisesti toimivan narikan handlaaminen vaan on astetta haastavampaa hommaa kun tunarit sotkivat homman siinä määrin, että ihmiset kävivät itse kaivamassa takkejaan narikasta koska narikkalappujen numerot eivät takin sijainnista antaneet mitään osviittaa...Odottaessa menivät sitten kaikki viimeiset kulkuvälineet joten illan päätteeksi edessä oli vielä porrasreippailu Montmartren kukkulalle ylös ja alas. Perillä oltiin sitten kello viisi aamulla, kiitos kesäajan.

Sunnuntaina Pierrellä koitti lähtö jo melko aikaisin ja itse linnoittauduin peiton alle ja tuhlasin päivän siellä siihen asti, kunnes oli aika lähteä bussiasemalle.

Väliin mahtuu kaikennäköistä mutta minä jaksa niistä kirjotella.

Nyt taas takaisin Rysälässä, seuraavaa reissua odotellessa.

Damn the man

Itkuraivarien jälkeen rauhoitin kiukkuapinan, nukuin yön yli ja kykenin pitämään ystävällisen äänensävyn soittaessani Kelan tädille, joka aika pikaisesti koneen ruudulta tietoni vilkaistuaan myönsi, että tässä on nyt käynyt jokin virhe. NIINKÖ???

Ei muuta kuin varmistukseksi oikaisupyyntö vielä mustaa valkoisella perään ja asian pitäisi järjestyä. Ehkä saan sittenkin pitää sen vaaleanpunaisen muovilärpyskän lompakossani. Että seuraavaa kirjekuorta odotellessa taas.

On se sellanen veijari

Ensin Kela vei rahat ja nyt otettiin pois sosiaaliturvakin vielä varmuuden vuoksi! I love life!

Ja valtakunnassa ei paljoakaan uutta

Elämä on ollut melko mitäänsanomatonta viime päivät. Tai sitten kauluspaitakaupungin henki on luikerrellut sisään ja aiheuttaa taas välinpitämättömyyttä ympäröivää maailmaa kohtaa. mene ja tiedä. Viikonloppuna sain nauttia tämän vuoden ensimmäisen parveke-aamiaisen, aurinko paistoi ja lämmitti niin, että istuin ulkona hihattomassa paidassa kirjaa lukien ja kehräsin tyytyväisyydestä.
Siinäpä suurimmalti osin kaikki mainitsemisen arvoinen. Plussana valokuvailua ja uusiin ihmisiin törmäilyä.

Luonnollisesti maanantai saapui ja kaikki palautui vanhoihin uomiinsa, vettä sataa ja on pirun harmaata. Tosin eilen illalla sain puhelinsoiton, joka pakotti naaman kai pieneen virneeseen loppuviikoksi. Pierren ehdotus lähteä viikonlopuksi Pariisiin otettiin vasta suurella ilolla kun bussilla körötellen ei moinen reissu maksa täältä paljoakaan. Majoituskin tällä kertaa järjestyi vaivattomasti pariisiapinoiden ja demonikissan luota, samoilta nurkilta jossa Amelie pyörähteli :)
Suunnittelemattomuuden ystävänä moisen päähänpiston spontaanius tuo reissulle oman lisäarvonsa <3 Se täällä kai osaksi tympiikin kun mitään ei voi koskaan oikein tehdä hetken mielijohteesta, sama kuin leikkaisi kissalta kynnet. Luonnotonta olemista sellainen.

Tajusin myös että tänäkään vuonna ei maailman tuhoaminen ja reissaaminen jää kovinkaan vähäiseksi, joten voisinpa tehdä listaa matkoista jotta voin itsekin kauhistella suhaamisen määrää ja potea huonoa omaatuntoa hiilijalanjäljestä jälleen kerran (ei taida 2:n euron vapaaehtoinen korvausmaksu Easyjetin lennoilla vielä ihan kuitata sitä aiheutetun tuhon määrää). Onneksi isommalla maapläntillä elely mahdollistaa myös junien ja bussien käytön. Lista päivittyy ja pitenee varmaan tässä ajan saatossa.

Word.

Ei tarvinnutkaan itse mouhota kun herra Aittokoski tyhjensi jo pöydän.Aurinkoista viikonloppua! :D

Vuoden ensimmäinen positiivinen postaus :D

Niitä elämän pieniä kivoja juttuja, pullakahveiltiin kokoomusporkkanan kanssa eilen parvekkeella ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella. Eikä tullut edes kauhean kylmä! Kevät tulee kevät tulee :)

You paint your smile and fill the holes

Suomessa viimeksi vieraillessani tapahtui jotain, mikä sai kovasti pohtimaan ystävyyssuhteita ja varsinkin kauko -sellaisia. Jo kolmatta kertaa ulkomaan komennuksella olevana on oppinut tarkastelemaan ystävyyssuhteita ja niiden laatua hiukan eri kantilta kuin mitä oletusarvona on, soitellaan, nähdään tunnin varoitusajalla jos siltä tuntuu. Tämä on kai pieni välttämättömyys kun suhteita ei voikaan vaalia säännöllisillä kahvihetkillä tai puhelinsoitoilla.
En odota, että joka päivä joku olisi kyselemässä kuulumisia into piukeana, enhän tee niin itsekään. Olen oppinut, että elämä on jokaisella eikä aina ehdi havainnoimaan muiden tekemisiä ja olemisia. Itsellä yhteydenpito menee jossain määrin sykleissä, välillä iskee puuska jolloin haluaa järjestelmällisesti ahdistella kaikkia tärkeinä pitämiään ja kysellä kuulumisia ja välillä taas maailma pyörii niin oman navan ympärillä ettei paljoa muita ehdi ajattelemaan.

Ystävyydet muuttuvat väkisinkin ystävien ollessa ja asustellessa eri maissa. Olkoon ystävä lapsuudesta asti tunnettu tai tuoreempi tapaus, hiljaisia kausia saattaa olla ja se on ihan normaalia eikä tarkoita sitä, että väleissä olisi vikaa. Kukaan ei syyllistä. Kuten eräs rakas ihminen totesi kerran, että hienoa kaukana asuvien ihmisten ja tosiystävien kanssa on se, että vaikka pitkän aikaa olisikin ollut hiljaiseloa , sen kerran kun tavataan, voidaan aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Molemminpuolinen yhteisymmärrys.

Luonnollisesti ihmissuhteiden vaaliminen vaatii erityistä huomiota ulkomailla hilluessa. Vankinkaan ystävyys ei jaksa kantaa jos ei koskaan näe asian eteen mitään vaivaa, sama sääntö pätee myös parisuhteisiin. Joskus on oikeasti muistutettava itseään, että olisiko taas aika osoittaa ihmisille, että ne ovat tärkeitä ja mielessä, eikä vain olettaa että kyllähän ne tietävät. Asia ei todellakaan aina ole niin. Kullanarvoisia ovat viestit, ihan lyhyetkin, joissa joku kysyy niinkin yksinkertaista asiaa, kuin 'mitä kuuluu?'. Pieni vaiva kirjottaa mutta suuri merkitys vastaanottajalle. Tietää että joku ajattelee ja välittää.
Olen kovin kiitollinen siitä, että monet lähipiirin ihmiset ovat tämän kaukosuhteen laadun ymmärtäneet. Luulen, että monen kohdalla omat kokemukset toisaalla asumisestakin vaikuttavat.

Kuitenkin on olemassa kai myös ihmisiä, joille koko kuvio avautuu kovin eri tavalla. Itsellä on kai lähtökohtaisesti hyvin erilainen näkökulma elämiseen kuin esimerkiksi ihmisellä, joka on koko ikänsä asunut samassa maassa, ja vieläpä samassa kaupungissa.
Kun toisella piirit ja kuviot ovat aina ne samat, tutut ja turvalliset ja toinen seikkailee tuntemattomassa, saattaa kai syntyä ymmärtämättömyyttä kumpaankin suuntaan.
Silti mielestäni on erittäin väärin, että minua, näin asian ainakin koen, syyllistetään siitä, etten ole valinnut jäädä samoihin kuvioihin ja maisemiin kuin hän, joka niin on tehnyt. Minä olen kai se paha ihminen, joka lähti. Se, joka jätti. Ja se, joka lähtee, on tilivelvollinen sille, joka "sankarillisesti" jäi. Lähtijällä yksinomaan on velvollisuus tiedustella kuulumisia ja olla kiinnostunut toisen elämästä. Siltä, jonka elämä kulkee tuttua, turvallista rataa. Sillä hetkellä, kun toinen lähtee, poispyyhitään kai kaikki, mitä on joskus yhdessä koettu, kuinka tärkeä toinen on ainakin toiselle ollut. Sydänystävä, oliko sittenkään.

Ainoa tapa, miten pystyn tilanteen itselleni järkeistämään on se, että kaiken on johduttava siitä, ettei tällainen ihminen pysty yksinkertaisesti ymmärtämään toisenlaista elämää kuin omansa.
Tästä syystä hänen ei tarvitse ottaa minuun oma-aloitteisesti yhteyttä kun olen ulkomailla. Tästä syystä hänen ei tarvitse vastata jälkikäteen mailiin jonka lähetin vanhaan sähköpostiin kun ei oltu kerrottu uudempaakaan osoitetta. Tästä syystä ei tarvitse myöskään vastata joulukortissa esitettyyn pyyntöön ilmoittaa itsestään edes jotain. Tästä syystä on oikeus olla loukkaantunut kun puolen vuoden yksipuolisen totaalihiljaisuuden jälkeen kohtaamme baarissa, samana iltana jolloin olen haudannut vaarini ja suren, olla loukkaantunut siitä, etten ole ilmoittanut olevani kaupungissa.

En vain arvellut että kiinnostaa. Mutta kai sekin on oma vika.

Keikkoja ja hulinaa

Vitutti kai niin paljon se KELA-lasku että päätin hukuttaaa murheeni musiikkiin. Kalliita pääsylippuja mutta live-soitannan kuuntelu tuottaa niin kokonaisvaltaisen hyvän olon että Kelakin on hetkellisesti aika pieni murhe.
Kävin menneellä viikolla paikallisen levy-yhtiön klubilla ihmettelemässä, yksin jälleen kerran, kolmea bändiä, jotka määriteltiin kun laatikointi joillekin ihmisille on niin pirun tärkeätä, jonnekin hypnoottiseen ja toinen kitarapainotteiseen post-rockiin ja sitten oli joku, jota ei oltu sen tarkemmin kai määritelty, mutta kuulosti välillä tosi kasarilta ja ruotsinlaiva-bändiltä.

Kyllä se vaan on niin että keikoilla käynti on yksi mieltä ylentävimpiä puuhia ihmisen elämässä. Varsinkin kun on tottunut kuuntelemaan masentavasti sävytöntä ja bassotonta musiikkia läppäriltä jo aivan liian pitkään, rumpujen pauke ja basson värinä rintalastassa tuntuvat uskomattoman ihanalle. Näiden lisäksi kun joukkoon kuuluu äärimmäisen kauniisti soittava viulisti, voi vain sulkea silmänsä, nauttia hetkellisestä onnellisuuden tunteesta ja melkein tirauttaa kyyneleen kun viulu vinguttaa ihon kananlihalle, hyvällä tavalla.
Menee kai omassa 'suurimmat kiksit elämässä aiheuttaa'- listassa Top 3:seen helpostikin.
Löytyykö hengenheimolaisia?

Perjantaina oli hiukan samaa teemaa, käytiin vahingossa runsaaksi paisuneen suomalaisdelegaation kanssa tarkastamassa The Do:n veto. Ihan leppoisaahan sielläkin oli mutta ei omiin lempibändeihin kuulu niin ei siitä ei sen suurempia elämyksiä irronnut, hyvää mieltä kyllä paljon. Ja vasta nyt selvisi että illan keikkapaikka, iso ja melko tunnettu, sijaitsee noin kahden korttelin päässä majapaikasta! Näppärää!
Koska itse oli valmistumisen juhlimis-asenteella liikkeellä, oli tarkoitus iltaa jatkaa baariin. Jatkopaikaksi valikoitui Botanique, jossa monet kerrat on tullut istuskeltua ja joku väitti että siellä olisi ollut jokin klubi. Kaamea totuus paljastui kun saavuttiin mestoille. Kokeilevat kai jotain uutta konseptia, sisäänpääsy oli ilmainen ja narikan satapäinen jono oli täynnä alaikäisiä! En tiedä mikä hiton junnudisko siellä oli mutta se huonokäytöksisten pikkuihmisten määrä oli pelottava.
Noh, sisään mentiin silti kun ei varasuunnitelmaakaan ollut. Itse oli aika herne nenässä jo siinä vaiheessa mutta kummasti sitten jaksettiin kauhistella nuorison menoa aina lähemmäs kello kolmeen asti. Vauhtia riitti jatkoilla aina puoli kuuteen asti, taitaa olla koko menneen vuoden ennätys!

Kaikki luonnollisesti kostautui seuraavana päivänä ja ilta kului kotona seiniä tuijotellen.
Kai sitä vaan on sen verran vanha että riekkumiset on hyvä jättää nuorisolla ja tsempata itsensä sitten ehkä kerran parissa kuukaudessa moisiin suorituksiin :D

Eilinen meni sitten hermoillessa asiaa jonka melkein oli jo unohtanut järkänneensä itsellensä kaiken muun hevonpaskan tukkiessa ajatukset ja aivot. Lopputulos oli hämmentävä ja riemastuttava. Kaikki hyvin siis! En kuitenkaan aio sen enempää avata, mistä proggigsessa oli kyse, Sherlockit selvittävät jos selvittävät ;)

Oh happy day

Tiedättekö että olisi tosi mukavaa joskus kirjoittaa jostain kivastakin kun tuntuu voittopuolisesti menevän valittamisen puolelle täällä. Elämä kun tuntuu pitävän allekirjoittanutta lempipotkupallonaan. Syy, miksi suostuin tulemaan takaisin Rysälään muuttumaan vihannekseksi, oli raha. Mulla ei ole mitään ammatillista kiinnostusta hillua täällä tekemättä kovinkaan paljoa päivät pitkät mutta jaksan muutaman lisäkuukauden, koska siten ehkä saan jotain possun pohjalle, mikä ehkä hiukan avittaisi mahdollista työttömän uraa Ranskassa.

Nyt voidaan sitten arvioida, kuinka paljon motivoi edes se rahantulo kun KELA alkutöikseen, ennenkuin olen edes ensimmäistä palkkaa saanut, vetää välistä sellaisen vaatimattomat 1059€.
Opintotukien takaisinmaksu KORKOINEEN se vasta lämmittää mieltä. Toki oma vika kun ei ollut vuonna 2007 sitten tarkempi mutta ei se tällä hetkellä paljoa lohduta. Hauskaahan näissä laskelmissa on, että tienasin Kelan mukaan liikaa käymällä töissä vaikka todellisuudessa nettopalkkani+Kelalta saamat tuet taisivat hädin tuskin ylittää virallista suomalaista määritelmää köyhyysrajasta.

Kamerastani en edelleenkään luovu, onpahan edes sielunruokaa jolla itseään sitten ruokkia kun ei muuhun ole varaa.

Kaalinpäitä.

Hiiohei ja saderintamalla ei mitään uutta. Aktiivisesti taistelen apatiaa vastaan, onhan täällä kulunut jo melkein viikko!

Mieron pentele käski taas kertomaan jotain satunnaisuuksia itsestä, edelliselläkin kerralla sai tuskanhiessä miettiä ja nyt pitäisi löytyä kuusi lisää!
Mutta eihän täällä muutakaan tekemistä ole, tartun siis toimeen jälleen kerran.

1. En ole ikinä käynyt käyttänyt lentokoneen vessaa. Jostain syystä mieluummin odotan ja likistelen laskeutumiseen asti kuin alkaisin könyämään itseäni, useimmiten ikkunapaikalta, kaikkia häiriköiden toilettiin.

2. En pidä lokeroinnista, varsinkaan itseeni kohdistuvasta. Siitä, että näyttää tietynlaiselta, on kovin epäreilua ja yksinkertaista tehdä johtopäätöksiä siitä, millainen ihmisenä lopulta on.

3. Toisena puolena tosin on, että nautin ristiriitaisuuksista ja niiden luomisesta. On ihan hauskaa harhaanjohtaa ihmisiä ja aiheuttaa hämmennystä kun ei käyttäydykään tehtyjen oletuksien mukaan. Ja sitä kautta ehkä muovata ihmisten ajatuksia hiukan sallivampaan suuntaan.

4. Rakastan kylmiä kalkkunanakkeja. Mumsmums.

5. Vertaan itseäni liikaa toisiin ihmisiin.

6. Toivon, että jonain päivänä lapseni (joita ei vielä jaloissa pyöri) arvostavat sitä, että ainoa perintö tulee olemaan metrikaupalla CD-levyjä.

Ei mulla sitten muuta. Voisin juoda lisää kahvia.

Kevät saapuu risukasaankin

Vohvelistaniin palatessa, sateen ja kylmän saattaessa tuntui, että joku on vetänyt nenästä väittäessään että täällä on jo kevättä ilmassa. Sunnuntaina aurinko kuitenkin paistoi sokaisten ja lämmittäen joten huhuissa oli kai sittenkin perää. Tosin tänä aamuna leuka loksahti hämmästyksestä kun ikkunasta näkyi lumisia kattoja öisen sateen jäljiltä :S

Kevätkausi näyttää muutenkin käynnistyneen rysälässä. Vohvelin tuoksu tunkee nenään edelleen joka kadunkulmassa ja kaupungin agenda on täyttynyt taas jos jonkinlaisista festareista ja tapahtumista, useimmiten tarjolla on 3 tapahtumaa samalle viikonlopulle.
Pierre oli kriisipalaverissa ja viikonlopun vietossa mutta festarit ja museoturneet jäivät väliin. Sunnutaina lantustettiin ihmettelmässä katukuvaan ilmestyneitä uusia taideteoksia ja muita ihmetyksen aiheita monien muiden kamerakaulojen kanssa. Uusina tulokkaina tällä kertaa siniset jättiläisaivot instrumenttimuseon katolla ja punaiset pussaavat jättiläiskanit, jotka istuivat maassa ja liikenneympyrässä.

Muutoin kaupungissa ei paljoa uutta. Kahvi ei ole yhtään sen parempaa, ihmiset tönivät kotikaduilla. Tosin naapurin ennen niin ystävällisesti lainaama netti on kadonnut ja tilalle on tullut itkevä vauva ja netti, joka toimii jos tuulensuunta on oikea. Ei ihan win-win-tilanne. Mutta toisaalta, kuka sitä nettiä tarvitsee kun voi kohta viettää iltansa valoisassa ja lämpimässä kuljeskellen, lapsi kaulassa elämää ikuistellen <3

Uutisia kotomaasta tänään sen verran että taitaa se koulu viimein olla paketissa, sitä viimeistäkin koetta myöten. Tämä tirppa siis saa paperit tässä kuussa joten juhlia voi viimein alkaa ihan oikeasti toteuttamaan eikä lahjaakaan tarvitse sitten palauttaa :D

Kiitos, kiitos, kiitos.

Back in "business"

Hei vaan tytöt ja pojat. Rysälä on nimensä mukainen ja täällä ollaan taas, poistumisyrityksistä huolimatta. Tuntuu kuin täältä olisi ollut poissa ikuisuuden, niin paljon ehti tapahtua parissa viikossa että elämä täällä alkoi tuntua ihan epätodellisen kaukaiselta. No, ehkä muutamassa päivässä (tai viikossa) tähän taas tottuu.



Ajatuksenvirtana yritin tiivistää pari viimeisintä viikkoa elämästäni.

Saapuminen lumeen ja auringonpaisteeseen, sisarusylpeyttä, ystäviä, lämmintä oloa ja hyvää mieltä, puhelu, epäusko, suuri suru, kyyneliä, sairaalan hajua, kumihanskoja ja hengityssuojaimia, edelleenuutisointi, särkyneitä sydämiä, lisää kyyneliä, maiseman vaihto, viilaamista, tulostamista, helpotuksen huokaus, chaita, lisää chaita, ystäviä, rentoutumista, lohtua,arviointivirheitä, ymmärtämättömyys, pahoja sanoja, täystyrmäys, pienen valtameren määrän kyyneliä, itkusta umpeen turvonneet silmät, tukipilariystäviä, mustaa, itsensä puhumistä uuvuksiin, myrskyn tyyntyminen, itsensä kasaaminen, viimeinen rutistus, kevyt olo, toiveikas odottaminen, värinvaihto, epävarmuus, letkeää seuraa, valmistautumista vaikeaan, vaikeasta selvitytyminen odotettua paremmin, kiukku tilannetajuttomia ja oman edun tavoittelijoita kohtaan, rauhoittavaa yhdessäoloa, väsymys, kohtaamisia, omaa ja toisten ymmärtämättömyyttä, suuttumus ja huono mieli, yrittäviä ystäviä, parempi mieli, hyvästelyjä, hämmenystä itsestä kuulluista analyyseistä, lähtö, saapuminen.

Rivien välistä voinee lukea, ettei tässä ihan lomareissulla oltu. Paljon jäi puuttumaankin mutta riittänee, että se on visusti omassa pääkopassa.

Parempia aikoja, säitä ja synkistelyn loppua odotellessa, toivo elää vielä.

Radiohiljaisuus alkakoon

Ihan vaan pikainen ilmoitus että loma Roomassa oli söpöilyn täyteinen ja huomenna nenä kohti Finlandistaniaa. Pari viikkoa siellä ehtii haahuilemaan ja valittaminen täällä jatkuu taas työrupeaman jatkuessa Rysälässä.

Joten laters!

Elämän pieniä asioita...

jotka saavat apinanraivon puskemaan ulos:

1. Kahvinkeittimen pohjalle jätetty, juuri pohjan peittävä liru, josta ei todellakaan saa enää kupillista mutta ei silti vaivauduta 1) kaataamaan sitä loppua pois 2) sammuttamaan sitä keitintä, jolloin seurauksena on mukava palaneen kahvin käry ja savu joka nousee ilman kahvia jääneen korvista.

2. Jääkaapissa on litran pullo kuplaista mineraalivettä. Tarjolla olisi myös ihan naturellia lähdevettä. Joku kuitenkin valitsee hiilihappoisen veden, mutta on sitä mieltä, että sitä eivät toiset ansaitse, vaan korkkaa iskemättömän pullon, ottaa siitä lasillisen, ja heittää pullon takaisin kaappiin korkki puoliksi auki. No bubbles. No fun.

3. Italialaisen ruuan intoilijana ihmisryhmä nimeltään 'pastaraiskarit' saavat aina tuskanhien helmeilemään pastanatsin otsalla. Hempeät kutsumanimet kuvastavat hyvin asian ja tilanteen vakavuutta. Pastanatsi on se henkilö, jonka mielestä italialaisen ruuan valmistamiseen tulee suhtautua vakavuudella ja arvostuksella ja tietyt säännöt korvan takana pitäen. EI NIITÄ SÄÄNTÖJÄ OLE HUVIKSEEN KEKSITTY. Pastaraiskaaja on taas sellainen tapaus, jonka mielestä pastan valmistaminen ei ole ihan niin justiinsa. Nämä kaksi kun laitetaan samaan tilaan ja väliin pastakattila, on usein seurauksena kovaa huutoa ja ahdistusta.
Pastanatsin saa helpoiten kiljumaan laittamalla pastan "kypsymään" veteen joka ei edes kiehu. Astetta raaempi versio on laittaa pastat kylmään veteen seisomaan ja odottamaan kuumenemista. Spaghettia keitettäessä pastanatsi näkee varmasti punaista kun puolet spaghetista on kattilassa vedessä ja toinen puoli ulkona heilumassa. Näinkö saadaan tasaisesti kypsää tavaraa? Pastaraiskari, näiden laiminlyöntien lisäksi, myös vähät välittää kypsymisajoista, kymmenen vai kolmenkymmentä minuuttia, ei ole niin justiinsa.

Pikkumaista, saattaisi joku sanoa mutta luulen, että huutomylvinnän uhreiksi joutuneet eivät silti suosittele kokeilemaan edellämainittuja temppuja pastanatsin lähettyvillä.

Kaksi ensimmäistä aiheuttavat ärsyynnystä kai siitä syystä että näin toimivat ihmiset osoittavat toimillaan täyttä välinpitämättömyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Viimeiseen ainut järkevä selitys on kai se, että olen, Mr. Mieron hienoa termiä käyttäen, sairas sika.

Omia kokemuksia voi vapaasti jakaa, pikkumaisuus kunniaan!

Joulu on kai virallisesti ohi..

kun Brysselistäkin poistetaan jouluvalot. Olisivat nyt jättäneet ensi joulua varten, irrottaminen näytti niin kovin vaivalloiseltakin.

UPS HUPS UPS HUPS. OHO!

Noniin, kerrataanpas tähän mennessä tapahtunutta:
Eilen aamulla usutin paikallista kieltä puhuvan kollegan soittamaan UPSin asiakaspalveluun, jossa pitkän selvittelyn jälkeen sanoivat kaiken olevan, kunnossa, ja paketin toimitusosoitteen vaihdetun työosoitteeseen, jossa odotin eilen vain todetakseni että mitään pakettia ole tulossa.
Sain myös, uskomatonta kyllä, vastauksen hyvin kitkerään emailiin jonka UPSin asiakaspalveluun lähetin. Pahoittelivat sekaannuksista kun paketti oli kai jäänyt skannaamatta ja siksi en ensimmäistä lappua koskaan saanut tms. huttua. Mustaa valkoisella lukee, että asia on hoidossa ja soittavat minulle kun ovat tulossa. Myös ko. postiin laitoin osoitteenmuutoksen töihin.
Noniin, vainoharhaisena on taas odoteltu puoli päivää töissä, ilman tietoa UPS:ista. Mitään aiemmasta oppineena, kävin taas kyttäilemässä vanhaa ystävää Trackeria. Sepä tiesi jälleen kertoa että paketti on lähtenut liikeelle, päätepaikkana tosin edelleen United Kingdom, hiukan jännitti.
Välillä jouduin käymään asioilla toimiston ulkopuolella ja jätin kollegalle kopion passistani mikäli sankarit sattuisivat paikalle juuri silloin, mikä luonnollisesti olisi hyvin tyypillistä.

Saavuin takaisin noin tuntia myöhemmin mutta kukaan ei ollut käynyt. Neuroosivohveli toisen kerran päätti aikansa kuluksi vilkaista Trackeria. Suureksi äimistykseksi tiedot oli päivitetty ja siellä julistettiin että paketti on toimitettu.
Vastaanottajana Augustina.
Jahas.
Alkoi mietityttää josko intohimoni Italiaa kohtaan on mennyt ylilaidan ja jakautuneen persoonani toinen puoli, pesunkestävä saapasmaavaltiolainen, on saanut otteen paketista.

Sydän alkoi jyskyttää sen verran, että näin parhaaksi lähteä tarkastamaan asiaa kotiin ja mietin, olisiko hyvä aika ottaa selvää, minkä nimisiä naapureita minulla on. Pääsen oman taloni alakäytävään, ja minkä näenkään oven vieressä patterin päällä? No pakettini tietenkin. Muistaakseni UPSin ohjeistuksissa luki että tavara luovutetaan ainoastaan varsinaiselle vastaanottajalle joka näytti sitten olevan Augustina-niminen patteri. Ja olisihan se ollut aivan liian suuri osoitus yhteistyökyvystä ja firman toimimisesta että paketti olisi toimitettu siihen duuniosoitteeseen joka sinne ilmoitettiin puhelimitse ja kirjallisesti. En tiedä olisiko mahdollista että talkkari on ollut asialla ja jättänyt paketin siihen kun torvelot ovat sitä tarjonneet ensimmäiselle vastaantulijalle. Aivan sama, nappasin paketin äkkiä kainaloon, ketään ei ollut katsomassa, kenelle se päätyy. Päässä kiehui edelleen hieman koska kuka tahansa muukin olisi tosiaan voinut tehdä niin. Kuka nyt naapureihinsa luottaisi.
Eli loppu hyvähkö sitten....kait. Kävin vielä tarkistamassa postilaatikon, olettaen, että sinne olisi jätetty tieto, mistä paketin löytää kuten yleensä on tapana. EI MITÄÄN. Eli, ellen olisi kytännyt sitä pirun Trackeria, olisin joskus illalla vahingossa voinut törmätä pakettiini postia noutaessa, joka lojui kenen tahansa otettavana yksin talon käytävällä. TÄMÄKÖ ON ASIAKASPALVELUA?!?!?!?!?

Eli viimein, te pahansuovat jotka olette kieriskelleet lattialla toisen epäonnelle hirnuen, tämä tarina on ohi. Ja niin paljon on kyllä ottanut aivoon tämä säätäminen etten osannut enää olla edes superiloinen pakettini sapumisesta ja sisällöstä, niin hartaasti odotettu kuin se olikin. Ja sääli, etten enää IKINÄ voi tuosta lafkasta mitään tilata sillä en testaile mielenterveyttäni leikkimällä hippaa HUPSIn kanssa enää.

On tiistai, 3. helmikuuta,

eikä pakettia vieläkään näy.

Happy feeling is gone.

Hei vaan taas!
Luuliko joku oikeasti että tarina UPSin kanssa olisi päättynyt onnellisesti ja kauniisti? No en minäkään, enkä olisi voinut olla oikeammassa.
Noh, torstaina sitten odotin jälleen hartaasti pakettia ja tällä kertaa päästiin hiukan eteenpäin asiassa. Postilaatikkoon oli ilmestynyt lappu, jossa tyypit kertoivat käyneensä. Harmi vaan että lappuun, josta pitäisi ruksia seuraava käyntipäivä ja muuta kivaa infoa, ei oltu vaivauduttu merkkailemaan päivämäärän ja kellonajan lisäksi mitään muuta. No, lapussa on kohta, jossa voi pyytää tyyppejä toimittamaan kamat jonnekin toiseen osoitteeseen. Rustasin siihen sitten työosoitteen, joka sijaitsee siis naapurikadulla ja puhelinumeroni. Teippasin lapun postilaatikkoon ja jäin odottelemaan.
Työpäivä on ohi, ei mitään. Istuin vielä kotona ja odotin puoli seitsemään asti ja totesin ettei mitään pakettia taida tulla ja oletettavasti mitään ei yritetty edes toimittaa perjantaina.

Riemu repesi sitten myöhään perjantai-iltana kun kävin kytistämässä, taas kerran, UPS:n sivuilta päivityksiä tilanteen suhteen. No, sielläpä luki kissan kokoisin kirjaimin että vastaanottaja, eli allekirjoittanut, on perunut tilauksen ja kieltäytynyt vastaanottamasta pakettia, joten paketti lähetetään takaisin lähtöpaikkaan eli Brittein saarille. AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
Eläissäni en ole varmaan niin montaa v****a päästänyt suustani kun ensin äimistyksestä selvisin. Miten on mahdollista kieltäytyä vastaanottamasta pakettia kun ei sitä ikinä ole nähnytkään?!?!? Maksettu jo ja kaikki. Siinä vaiheessa alkoi erinäisten palkkatappajien palkkaaminen pyörimään päässä.

Lauantaina soitin sitten sisuuntuneena asiakaspalveluun vain todetakseni että palvelua on tarjolla vain hollanniksi ja ranskaksi. Kokoomusporkkana ojensi auttavan kätensä ja yritti soittaa paska-aivoille kun ranska on paremmin hallussa. Hetken jonotuksen jälkeen vastaaja ilmoittaa että asiakaspalvelu on auki lauantaisin klo 13.00 asti. Kello näytti noin kahta minuuttia yli.

Vaihtoehdoksi ei jäänyt muuta kuin odottaa maanantaihin asti ja pyytää kollegalta palvelusta ja soittaa. Pohjustin asiaa jo sunnuntaina lähettämällä huutomailia UPS:ille ja lafkalle josta kamat tilasin kertoakseni, millaista paskalafkaa käyttävät pilaamaan omankin maineensa. UPS:n maileissa on vielä sellainen kikka että pituus on rajattu 500:n merkkiin joten Raamatun mittaista rähjäämistä ei voi sinne postittaa. I wonder why.....

Edellisyönä en saanut unta päässä pyörivien kauhuskenaarioiden takia. Onko paketti oikeasti jo matkalla Lontoomaahan vai voiko sen käännyttää takaisin vielä Vohvelistaniin. Oli miten oli, minä en maksa eestaas ajamisesta aiheutuvia kuluja.

Aamu koitti ja odotin kuumeisesti kollegan saapumista että voi pyytää tekemään hätäsoiton. Asiaa selviteltiin ja purin kynsiä odottaen jonkinlaisia eleitä siitä, että asia on vielä korjattavissa. Noh, UPS:n tyypin mukaan heidän hieno Tracker ei kai sittenkään vastaa todellisuutta ja että paketti olisi vielä samassa kaupungissa epätoivoisen suomalaisen kanssa. Kollega sai vaihdettua toimitusosoitteen työpaikalle ja nyt sitten taas tuskanhiki otsalla odotetaan, saapuuko paketti, vai mihin maahan se seuraavaksi eksyy. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sitä en uskalla sanoa. Korvaako UPS myös kaikki päästä revityt hiukset?

I will hunt you down and kick your ass.

Hei!
Leikitäänkö leikkejä? Mulla olisi pari hyvää ideaa?
Ensimmäinen voisi olla pieni arvausleikki keskiviikkoisin. Leikin nimi voisi olla 'Mitä tänään dyykata roskiksesta'. Homman nimi on se, että odotetaan siivoojan käyntiä, kuten joka keskiviikko, ja sen jälkeen mennään kotiin ja arvaillaan, mikä milläkin kertaa on kadoksissa, toisin sanoen, mitä siivoja tänään on heittänyt roskikseen. Kiva leikki, eikö?? Tämänhetkinen saldo on flunssalääkkeet, tiskikoneessa tuhottu Bialetti aka roskiskamaa, kauppakassi ja juuri korkattu huulirasva pääsi joukkoon eilen. Sieltä sen kaivoin kahvinpurujen alta kun silmään sattui osumaan tutun näköinen puteli. Ja nämä siis asiat, joiden poissaolon olen rekisteröinyt/yksinkertaisesti löytänyt tavarat roskiksesta. Asunnon seinät ainoastaan tietävät, mitä muuta roskaämpärin kita on niellyt. Jännää, eikö??

(Mikään ongelma ei olisi itse pirttiään kuurata mutta ei taida olla neuvoteltavissa tämä asia...)

Sitten olisi toinenkin leikki tarjolla! Sen nimi voisi olla 'Ota kiinni jos saat'- kuurupiilon hengessä. Vastakilpailijana tässä leikissä on kuljetus(kadotus?)firma nimeltään (H)UPS. Idea on se, että tilaat tavaraa paikasta A, joka käyttää ko. lafkaa toimituksissaan. Itse en tuota maineikasta lafkaa vapaaehtoisesti käyttäisi mutta näissä tilanteissa ei ole valinnanvaraa.
Sitten ei muuta kuin into piukeana odottamaan paketin saapumista. Näet UPSin seurannasta että matkalla on. Luonnollisesti UPS ei pysty antamaan arviota siitä, mihin aikaan olisivat pakettia toimittamassa vaan saattavat ilmestyä oven taakse milloin tahansa klo 9-19.00 välillä. Itse olen siinä "onnekkaassa" tilanteessa että työpaikka sijaitsee kodin naapurissa, joten ei olisi mikään ongelma kipaista pakettia vastaanottamaan mikäli soittaisivat puhelimeen että ovat oven takana. Mutta puhelimen käyttö on aivan liian yliarvostettua eikä sitä näin ollen käytetä. Summerin soitto ja yllätysyllätys kukaan ei ole kotona eikä pakettia saada toimitetuksi.

Kello seitsemän lyödessä toteat, ettei pakettia sitten tänään tullutkaan vaikka päivystit kotona muutamaan otteeseen eikä laatikkoon ollut ilmestynyt lappua että olisivat missään välissä oven takana käyneet. Omituista tässä on se, että UPS Trakcer väittää että oven takana ON käyty mutta kukaan ei ollut kotona. Kuitenkaan postiluukkuun ei ollut jätetty minkäälaista lappua asiasta eli en tietäisi vierailusta ellen neuroottisesti kyttäisi trakceria. Olisi ollut ihan kiva ele jättää se paperilappu sinne laatikkoon sillä samainen lappu näyttäisi olevan ainut mahdollisuus a) muuttaa toimitusosoitetta b) vaikuttaa paketin loppusijoituspaikkaan silloin kun en itse ole paikalla c) pyytää soittamaan kun ovat hollilla. Noh, ilman lappua en sitten paljoa tee. Se lappu myös kertoisi, minne paketin vievät säilytykseen silloin kun eivät saa vastaanottajaa kiinni ja mistä sen sitten voisi noutaa. Eihän tämän liian helppoa kuulu olla!

Ja jottei paketin jäljittämisestä katoaisi kaikki mielenkiinto liiallisen helppouden takia, UPS:n belgialaiset sivut luonnollisesti ovat flaaminkieliset, jottei lankoja pitkin hyökkääminen onnistuisi.

Nyt ei sitten auta kuin arvailla, kuten armaassa kirkonrotta-leikissä, ovatko tyypit edes käyneet oven takana kun ei lappua näy, ja jos ovat käyneet, kenen laatikossa se lappu on.

Haluaako joku lyödä vetoa että paketti päätyy takaisin lähettäjälle kun vastaanottaja on haluton tekemään eforttia saadaakseen omaisuutensa?

Leikin päätteeksi voidaan arvioida, kuinka monta rauhottavaa tarvitaan tämän leikin aiheuttaman vitutuksen ja raivoapinan tainnuttamiseen.

Viikonloppuactionia

Vertaistuki ja valonkajastus tulevaisuudennäkymissä antoivat pontta liikkua ulos kotoa pitkästä aikaa viikonloppuna. Sadekin malttoi pysytellä poissa ensimmäisen kerran viikkoon, pirun kylmä tosin oli. Päätimme kokoomusporkkanan kanssa lähteä viimein tarkastamaan Körperwelten - näyttelyn, jonka koostuu oikeista ihmisten ruumiista ja sisäelimistä. Saksalainen lääkärisetä on keksinyt oivan keinon säilöä ihmisruhoja "muovittamalla" ne ja tehdä niistä opettavaisia näyttelykappaleita. Yksityiskohtaisempaa infoa 'plastination'- metodista asiasta kiinnostuneille.

Näyttely oli kaikessa absurdiudessaan melko viihdyttävä ja opettavainen, joskin myös raskas. Ihmisen toimintaa ymmärtää hyvin eri tavalla kun pääsee lähietäisyydeltä tuijottamaan sisuskaluja. Tosin syövän ja muiden sairauksien nakertamat elimet olivat aika karua nähtävää...rasvamaksan ja syöpäisten keuhkojen näkeminen varmasti pysäyttää yhden jos toisenkin miettimään omia tupakointi- ja alkoholinkulutus-tapojaan. Ei ollut nättiä ei.
Taiteeksi en välttämättä moista menisi kutsumaan mutta en myöskään ymmärrä paheksuvia ihmisiä joiden mielestä moinen ei ole lapsille sopivaa. Miksi ei olisi kun melko neutraalisti kerrotaan ihmisen toiminnasta, suolenpätkiä ilman sitä verta ja väkivaltaa. Kai nyt pahempaakin on tv:stä nähty? Ja ruumiit ovat niin muovitettuja että on äärimmäisen vaikea sisäistää että nenän edessä on oikeasti kuollut ruumis. Ainoastaan joillekin malleille muuten nyljettyyn naamaan jätetyt silmäripset saivat allekirjoittaneessa aikaan inhopuistatuksia :D

Hinta näyttelyyn on, ehkä ihan perustelluistakin syistä, melko suolainen mutta kyllä moinen kerran kannattaa käydä tarkastamassa.

Viikonloppuun mahtui myös palelua kirpputorilla, kahviloissa notkumista, lantustamista ja toteamus että kevättä saa hetken vielä odottaa.

It's official..

paperisotaa vailla tosin. Mutta niin tässä nyt sitten kävi, arvon ihmiset, että ilmeisesti tämä onneton apina ei osaa sanoa ei ja sanoi 'kyllä' tuohon kohtalokkaaseen kysymykseen, joka minulle esitettiin menneenä maanantaina.
Nyt jos joku alkoi kiljumaan ja kuvitteli, että minua olisi kosittu, voi lopettaa kiljumisen, sillä niin onnekas en ole. Sitä päivää tuskin koskaan nähdään, koska olen edelleen vakuuttunut että lopulta kuitenkin päädyn elämään yksin kissojeni kanssa.
Vastasin siis myöntävästi tarjoukseen jäädä "töihin" kauluspaitacityyn kesäkuulle asti. Jos joku on vaivautunut aiemmin lukemaan niitä vinetyksiä siitä, kuinka pää räjähtää ja poksahtaa ja taannun ameeban tasolle silkasta tylsyydestä, voi nyt esittää kysymyksen 'mitä ihmettä oikein ajattelit??' Noh, luultavasti tämä päivittäinen aivokooma on sitten toiminut lobotomian tavoin ja lakkasin ajattelemasta. Kuitenkin parannuksena nykyiseen tilanteeseen, alan saamaan rahaa siitä että kirjottelen blogia ajankulukseni.
Mieltä lämmitää myös se, että työnantajan ollessa mitä on, palkka ei työhön nähden ole kovinkaan huono. Go riistopulju go!

Voin myös alkaa antamaan kursseja, miten näyttää töissä tehokkaalta ja tehdä itsestään korvaamaton tekemättä todellisuudessa yhtään mitään. Kyllä tästä ura urkeaa.

Eli jos jotakuta harmittaa, ettei kerennyt tulla tarkastamaan cityä, joka ei kuitenkaan ole yhtään pöllömpi, voi alkaa harkitsemaan reissua uudestaan. Hostellin pidosta on kokemusta.

Näillä mennään. Hiphei on taas perjantai, ohjelmassa kait nyljettyjen ruumiiden ja ruhojen ihmettelyä. Niistä lisää myöhemmin.

'Asioilla on tapana järjestyä', joku väitti.

Tulevaisuuden syövereissä ja pohjamudissa hetken aikaa möyrineenä jaksaa hämmentyä kovin siitä, miten elämä voi silmänräpäyksessä ottaa uuden suunnan. Kun on jo hyväksynyt sen tosiasian että tästä jamasta ei nyt vaan ole sujuvaa poispääsyä ja vastassa elämän v***umaisimmat kuukaudet ja elämän lowpoint, napsahtaa hyvin odottamattomalta taholta tilapäistä helpotusta ahdinkoon. Palapeliin loksahti se ensimmäinen pala kohdilleen. Koska kaikkea ei luonnollisestikaan voi saada, on tyydyttävä siihen, että pieni kärsimys nyt palvelee suurempaa tarkoitusta ja pyrkimystä, ja antaa uusia mahdollisuuksia pedata tulevaisuutta hiukan toiveikkaamman näköiseksi.

Voi hetken taas kasata hermojaan ja kasvattaa sietokykyään vastoinkäymisten varalle ja ehkä yrittää hymyilläkin. Kevätkin on kai jo kohta.

Random-juttuja.

Olisikohan viimein aika vastata Neiti Capricciosan haasteeseen.

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen

1. Tykkään neuroosinomaisesti nyppiä erinäisiä karvoja ja haituvia pinseteillä irti erinäisistä paikoista, sekä itsestäni että kanssaihmisistä. Kanssaihmisiltä toki kysyn lupaa, ei siis pelkoa että isken nyhtäjien kanssa jonkun pahaa-aavistamattoman nenäkarvoihin kiinni. Pidän toimintaa kovin rauhoittavana.

2. En voi sietää, jos vessapaperirulla on asetettu telineeseen väärinpäin. Paperin kuuluu rullata YLÄPUOLELTA eikä sieltä takaata. Käännän rullan oikeinpäin, paikasta riippumatta ja koen tekeväni palveluksen maailmalle.

3. Kävin pienenä partiossa, lähinnä siitä syystä, että siellä harrastettiin paljon nyyttäreitä. En ensimmäistäkään virallista partiotaitoa en tainnut koskaan oppia. Mutta söin paljon karkkia.

4. Vihaan Jeff Koonsia. Älä kysy miksi vaan anna edes yksi peruste miksi ei.

5. Suhtaudun musiikkiin ja ihonkoristeluun joskus niin suurella tunteen palolla että pelotan kanssaihmisiä. Taiteen kuuluu liikuttaa, sanon minä.

6. Kiinnyn josku omistamiini aparaatteihin, kuten mp3-soittimeen ja kameraan niin, että puhun niille kuin lapsille. Silittelen niitä myös.

Eipä nyt sitten kovin omaperäistä tullut, kuriositeetteja olisi kai parempi kysyä kavereilta. Rikon nyt kyllä sääntöjä sen verran etten haasta ketään. Blogin tarkoituksena kun ei ollut alunperin kerätä sille miljoonapäistä lukijakuntaa niin eipä ole fellow-blogaajia tullut vastaan muutamaa lukuunottamatta ja nuo ovat jo haasteeseen vastanneet.

Hei, kolme viikkoa enää kurjuutta jäljellä! (ainakin tältä erää, kukapa tietää millaisia temppuja kohtalo taas kehittää...)

Best joke ever

Toivottavasti pääsen näkemään moisen teoksen ennen kuin se vedetään alas :DD

Go Tsekki!

Tosin, tapojen mukaan tämäkin on rakennuksessa johon tavallisella talliaisella ei ole pääsyä...avoin EU!

Onko ahneudella mitään rajaa?

Olen kuullut kerrottavan että hollantilaiset ovat niin ahnetta porukkaa, että myyvät vaikka oman äitinsä jos siitä on tarpeeksi hyötyä. Ilmeisesti armaassa naapurimaassa, Vohvelilandiassa ei olla paljon huonompia. Sain kuulla että toisella tämän maan kahdesta nähtävyydestä on päällään kopiosuoja, joka estää kaikkia, myös yksityishenkilöitä, julkaisemasta kuvia siitä. Kyse on siis siitä molluskakasasta Atomiumista, joka on jo aiemmin blogissa mainittu. Toisin sanoen aivan sama mikä Matti Meikäläinen erehtyy laittamaan lomakuviaan esille nettiin ko. rakennelmasta, voi saada haastemiehen ovelleen.
Jopa expon vuosijuhlaa varten pykättyä näyttelyä varten palkattiin sata photshoppaajaa poistamaan rakennus turistikuvista, joita oli kerätty näyttelyä varten. Tekijänoikeussuoja poistuu vuonna 2075 jolloin arkkitehdin kuolemasta on vierähtänyt 70 vuotta. Ennen sitä, halutessaan käyttää kuvia Atomiumista, on joka kerta maksettava lisenssi säätiölle.

Melko absurdia. Kyseessä on kuitenkin julkinen rakennus joka varmastikin on rahoitettu myös kansalaisten veromarkoilla. Samalla periaattellahan voisi kieltää kuvien julkaisun Eiffel-tornista ja Colosseumista jnejne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ilmeisesti tarpeeksi suurella röyhkeydellä voi maailmassa tienata ihan mukavasti, keinoja näemmä riittää.

Hävetkää belget.

Luovutan.

Ei tästä mitään tule.

Uutiskriitikko iskee taas.

Minua on aina kovasti ihmetyttänyt ilmiö jossa puolueet haalivat erinäisiksi kansan edustajiksi tai kansanedustajiksi suomalaisia julkisuuden henkilöitä. Voisiko joku selittää, mikä logiikka siinä on, että ajatellaan että tyyppi, joka useimmiten on tehnyt jotain ihan muuta kuin politiikkaa koko elämänsä eikä koskaan varmaan osoittanut sen suurempaa mielenkiintoa asiaa kohtaan, olisi yhtäkkiä pätevä ajamaan koko kansan etuja.
Itse pääkallonpaikalla asioita seuraavana olen havainnut, käsiteltävät asiat eivät aina ole niin helppoja ja yksiselkoisia, joten olisi mukavaa että esimerkiksi meppeinä olisi henkilöitä, jotka asioista tietäisivät jotain a) joko opiskelleena b) politiikassa pyörineenä c) edes jotenkin.

Näistä ja monista muista syistä ei vain tahdo taas päähän mahtua, mitä setien ja tätien pienissä päissä on taas pyörinyt kun on saatu Jani Sievinen suostuteltua eurovaaleihin kisaamaan???
Nummelalainen uimari, joka ei imho tunnu varsinaiselta ruudinkeksijältä (ex-vaimo tukee käsitystä). Käynyt JOPA peruskoulun, tuon suuresti sivistävän laitoksen ja taitaapa olla harrastanut vielä vaimonmätkintääkin.
Mepin saappaat kun eivät esimerkiksi ole mitkään kovin pienet niin tuntuu aivan järjettömältä hetkeäkään ajatella että jotkut sieviset hommassa loistaisivat millään tavalla.
Jos asioista päättäminen kiinnostaa muutoinkin kun vain silloin kun joku asiaa ehdottaa niin voisi harkita lähtevänsä liikkeelle hiukan alemmalta tasolta....

Tuskin mitään huolta että kaveri ikinä tulisi vaaleissa loistamaan, mutta hiukan huolestuttavaa että halutaan antaa kuva, ettei koulutuksella ole niin väliä, kauhot altaassa ja voit päästä mahtipalkoille päättämään koko EU:ta koskevista asioista. Aikamoista keskisormea niille, jotka vuosia luuhaavat koulussa että mahdollisesti joku ura jostain instituutiosta aukeaisi.

Kai se on on vaan niin että Suomikin on hieno mahdollisuuksien josta se pienikin ponnistaa, tosin kai vielä on Schwarzeneggeriin matkaa!

Every day is exactly the same

Sunnuntailaiskailuja tukka pystyssä ja sunnuntairötköihin majoittuneena arvostaisi paljon enemmän, jos olisi menneellä viikolla tehnyt jotain muutakin kuin sitä samaista pyllyllään istumista/makaamista....Menee tästäkin hienosta harrastuksesta hohto. Tosin tieto siitä että ensi sunnuntaina tiedossa on myös rapsutusta ja tukan silittelyä lohduttaa kovasti :)

Tilanne sään kannaltakaan ei taida sittenkään olla ihan toivoton täällä. Asteita ulkona kai on sen verran, että katoltaa ropsii vettä aka sulanutta lunta niin, että melkein luulisi satavan. Kevättä odotellessa edelleen.

Täydellinen sunnuntaibiisi soi repeatilla <3

Haasteeseen lyhyt ja ytimekäs vastaus

Miero nakkasi haasteella, jossa piti listata valkokankaan ja tv:n ihastuksen kohteita. Kalan muisti vaivaa joten listasta tulee todella lyhyt, koska mieleen tulee yksi ainut:


Seamus O'Grady.

Justin Theroux'n esittämä irlantilaiskonna pätkästä Charlie's Angels: Full Throttle (en suostu vastaamaan kysymyksiin, miksi olen moisen laatuleffan nähnyt alunperin....krhm.)

Niin paha ja niiiiiin kuuma,myös vaatteet päällä antaisin moisen heitellä itseäni pitkin seiniä anytime. Pieni ärrää pärisyttävä ukko joka heiluu henkseleissä ja (MIERO HUOM!) maihareissa. Ja kyllä, voin katsoa tuon ah, niin älykkään leffan koska vain uudestaan jotta voin ihailla kun hottis vetää Drew Barrymorea pataan <3

Päivää jatkuu kuolaa valuttaen.

EDIT: Miten saatoinkaan unohtaa Jack Sparrown!!

Järjestäen ylimieliset, tuhmat rentut, missä leffassa niitä on, niistä minä tykkään. Ei tietenkään mitään yhteyksiä tosielämään.

Vanhoja kuvia Brysselistä viimein

Viimein niitä harvoja otoksia, joita olen jaksanut täällä räpsiä, vielä silloin kun oli lämmintä ja vihreää. Yritän myös saada rullakuvia laitelluksi jahka jaksan.

Seuraavasta linkistä löytyvät, olkaat hyvät.
KLIK!

Tunnustuksia

Tunnustan, etten ole liikkunut kotoani, töissäkäymisen lisäksi, neljään päivään. Horrostan, kunnes pakkanen laskee. Kerron tämän siksi että jollain keinolla saisin itseni pakotettua edes ruokakauppaan kun tiedän saavani paheksuvia mietteitä niiltä epäihmisiltä, jotka kykenevät toimimaan normaalisti näissä lämpötiloissa.

Tunnustan myös erään hassun pikku kömmähdyksen Lyonin reissulta ennen kuin Pierre lavertelee kaikille erikseen. Naurakaa nyt kerralla niin saadaan tämäkin hoidettua.
Olen aina ihmetellyt niitä hölmöläisiä, jotka eivät ymmärrä tarkistaa lento-/juna-/whateverlippujaan ennen reissua/tapahtumaa. Mikä siinä on niin vaikeaa?
Noh, kotiinpaluu koitti menneenä lauantaiaamuna jo ennen klo 8:aa, joten liikkeelle kohti asemaa piti lähteä jo reilusti ennen seitsemää. Vähintään epäinhimillistä. Melkoisen väsytystaistelun jälkeen sain murisevan Pierren pukemaan ja lähtemaan asemalle saatille. Noh, laiturille asti päästiin ja tarkastamaan vaunua ja paikkaa, ennen junan saapumista. Päivämääränä 4.1. Hetkinen. Bussilipussa taisin nähdä eri päivämäärän, 3.1.
Sillä hetkellä taisin miettiä, olenko liian lähellä junan kiskoja ja kuinka kovaa voin juosta rinkka selässä. Tein siis klassiset ja yritin lähteä päivän liian aikaisin. Voi pyhä typeryys.

Pierre kuitenkin otti uutiset suht'hyvin, mitä nyt pari tappouhkausta saattoi ladella :D
Seuraavana aamuna jouduin yksin taivaltamaan rautatieasemalle.

Kraka ojennukseen taas!

Takaisin talvisessa Vohvelilandiassa, pakkasta on kymmenisen astetta ja lunta ja tappajajäätä all over the place. Tervetuloa kotiin siis.
Pari viikkoa ranskanmaalla meni melko nopeasti, vaikka suurin osa ajasta meni laiskotellessa ja lihotessa. Pari ensimmäistä päivää katosivat ostoshelvetteihin, jotka olivat jopa pelottavampia kuin olin alunperin kuvitellut. Se kappojen koko ja se ihmisten määrä saivat kyllä ikävöimään äitiä. Joulun pyhät menivät rennosti syödessä, skannatessa pukin tuomalla uudella silmäterällä ja Frendien pari tuotantokautta kolutessa. Hyvin rentouttavaa kaikkiaan.

Pierre ahkerasti toimitti turistioppaan virkaa ja esitteli kaupunkia, voittopuolisesti kuitenkin paria pääostoskatua, jotka tunnetusti ovat aina hyvin rauhallisia ja miellyttäviä paikkoja pienelle iltapäiväkävelylle :D Olin kuitenkin selkärankainen(ja köyhä), joten mukaan ei lähtenyt ensimmäistäkään rättiä!
Aika hyvin tuli kai koluttua itse kaupunki, suburbeja myöten kun kyläilin Pierren työpaikalla vilkuttelemassa apinoille. Ei siis pelkästään kollegoja, vaan myös ihan oikeita apinoita. Raasut tosin ovat koe-elikoiden roolissa joten ihan Korkeasaarifiilikseen ei siellä päässyt :S Yritän kuitenkin pitää sisäisen kettutyttöni kurissa ja uskotella itselleni että niiden avulla pelastetaan vielä maailma.

Hiukan mukavammissa oloissa oli sitten apinoita varsinaisessa minieläintarhassa, joka oli kovin hämmentävä tapaus siinä mielessä, että sinne ei maksanut mitään sisään ja kuitenkin eläimiä siellä oli mangusteista leijonien kautta alligaattoreihin. Moisia ei Korkeasaaresta edes löydy! Harmillisesti suurin osa elikoista oli sisällä kylmän sään takia mutta yritän puskea sinne tölläilemään karvakasoja sitten kesämmällä :)

Toinen suuri hämmennyksen aiheuttaja oli kyllä Pierren ah, niin paljon hehkuttama Sergio Tacchinin siniset tuulihousut -muoti. Ihan oikeasti, WTF?!? Mistä lähtien on ollut tyylikästä pukeutua turkoosinsinisiin tuulihousuihin? Seuraan kai fäshöniä vielä vähemmän kuin luulinkaan. Ei auta, sellaiset tuulipökät oli jalassa noin joka toisella tyylihirmulla, tytöillä ja pojilla, enimmäkseen arabiväestön edustajilla.

Lyon oli kaikkiaan ihan mukavan oloinen kaupunki, pirun kylmä siellä vaan oli. Ei tosin niin kylmä kuin täällä nyt.

Reilu kuukausi vielä jäljellä kauluspaitaleikkejä ja sitten ansaitulle Rooman lämmittelyomalle ennen kotiinpaluuta :)