You paint your smile and fill the holes

Suomessa viimeksi vieraillessani tapahtui jotain, mikä sai kovasti pohtimaan ystävyyssuhteita ja varsinkin kauko -sellaisia. Jo kolmatta kertaa ulkomaan komennuksella olevana on oppinut tarkastelemaan ystävyyssuhteita ja niiden laatua hiukan eri kantilta kuin mitä oletusarvona on, soitellaan, nähdään tunnin varoitusajalla jos siltä tuntuu. Tämä on kai pieni välttämättömyys kun suhteita ei voikaan vaalia säännöllisillä kahvihetkillä tai puhelinsoitoilla.
En odota, että joka päivä joku olisi kyselemässä kuulumisia into piukeana, enhän tee niin itsekään. Olen oppinut, että elämä on jokaisella eikä aina ehdi havainnoimaan muiden tekemisiä ja olemisia. Itsellä yhteydenpito menee jossain määrin sykleissä, välillä iskee puuska jolloin haluaa järjestelmällisesti ahdistella kaikkia tärkeinä pitämiään ja kysellä kuulumisia ja välillä taas maailma pyörii niin oman navan ympärillä ettei paljoa muita ehdi ajattelemaan.

Ystävyydet muuttuvat väkisinkin ystävien ollessa ja asustellessa eri maissa. Olkoon ystävä lapsuudesta asti tunnettu tai tuoreempi tapaus, hiljaisia kausia saattaa olla ja se on ihan normaalia eikä tarkoita sitä, että väleissä olisi vikaa. Kukaan ei syyllistä. Kuten eräs rakas ihminen totesi kerran, että hienoa kaukana asuvien ihmisten ja tosiystävien kanssa on se, että vaikka pitkän aikaa olisikin ollut hiljaiseloa , sen kerran kun tavataan, voidaan aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Molemminpuolinen yhteisymmärrys.

Luonnollisesti ihmissuhteiden vaaliminen vaatii erityistä huomiota ulkomailla hilluessa. Vankinkaan ystävyys ei jaksa kantaa jos ei koskaan näe asian eteen mitään vaivaa, sama sääntö pätee myös parisuhteisiin. Joskus on oikeasti muistutettava itseään, että olisiko taas aika osoittaa ihmisille, että ne ovat tärkeitä ja mielessä, eikä vain olettaa että kyllähän ne tietävät. Asia ei todellakaan aina ole niin. Kullanarvoisia ovat viestit, ihan lyhyetkin, joissa joku kysyy niinkin yksinkertaista asiaa, kuin 'mitä kuuluu?'. Pieni vaiva kirjottaa mutta suuri merkitys vastaanottajalle. Tietää että joku ajattelee ja välittää.
Olen kovin kiitollinen siitä, että monet lähipiirin ihmiset ovat tämän kaukosuhteen laadun ymmärtäneet. Luulen, että monen kohdalla omat kokemukset toisaalla asumisestakin vaikuttavat.

Kuitenkin on olemassa kai myös ihmisiä, joille koko kuvio avautuu kovin eri tavalla. Itsellä on kai lähtökohtaisesti hyvin erilainen näkökulma elämiseen kuin esimerkiksi ihmisellä, joka on koko ikänsä asunut samassa maassa, ja vieläpä samassa kaupungissa.
Kun toisella piirit ja kuviot ovat aina ne samat, tutut ja turvalliset ja toinen seikkailee tuntemattomassa, saattaa kai syntyä ymmärtämättömyyttä kumpaankin suuntaan.
Silti mielestäni on erittäin väärin, että minua, näin asian ainakin koen, syyllistetään siitä, etten ole valinnut jäädä samoihin kuvioihin ja maisemiin kuin hän, joka niin on tehnyt. Minä olen kai se paha ihminen, joka lähti. Se, joka jätti. Ja se, joka lähtee, on tilivelvollinen sille, joka "sankarillisesti" jäi. Lähtijällä yksinomaan on velvollisuus tiedustella kuulumisia ja olla kiinnostunut toisen elämästä. Siltä, jonka elämä kulkee tuttua, turvallista rataa. Sillä hetkellä, kun toinen lähtee, poispyyhitään kai kaikki, mitä on joskus yhdessä koettu, kuinka tärkeä toinen on ainakin toiselle ollut. Sydänystävä, oliko sittenkään.

Ainoa tapa, miten pystyn tilanteen itselleni järkeistämään on se, että kaiken on johduttava siitä, ettei tällainen ihminen pysty yksinkertaisesti ymmärtämään toisenlaista elämää kuin omansa.
Tästä syystä hänen ei tarvitse ottaa minuun oma-aloitteisesti yhteyttä kun olen ulkomailla. Tästä syystä hänen ei tarvitse vastata jälkikäteen mailiin jonka lähetin vanhaan sähköpostiin kun ei oltu kerrottu uudempaakaan osoitetta. Tästä syystä ei tarvitse myöskään vastata joulukortissa esitettyyn pyyntöön ilmoittaa itsestään edes jotain. Tästä syystä on oikeus olla loukkaantunut kun puolen vuoden yksipuolisen totaalihiljaisuuden jälkeen kohtaamme baarissa, samana iltana jolloin olen haudannut vaarini ja suren, olla loukkaantunut siitä, etten ole ilmoittanut olevani kaupungissa.

En vain arvellut että kiinnostaa. Mutta kai sekin on oma vika.