5 päivää vapauteen

Hiiohei, vika viikko toimistoelämää edessä. Ihan yhtä lailla ottaa aivoon istua täällä maanantaiaamuna vaikka kuinka tietäisi että viimeistä viedään.
Bloggaaminen on kuivunut kasaan vaikka kai täällä jotain on tapahtunutkin, kuten once in a lifetime-experience olla kuin belgialaiset ja jonottaa tunti tuulessa ja viimassa ranskalaisten takia, viimein päätös mennä käymään siinä museossa jonne olen yrittänyt mennä syyskuusta lähtien ja toteaminen että sehän on kiinni keskiviikkoon asti näyttelyn purkamisen takia, juhannusaaton vietto Antwerpenissä katuja kuluttaen ja käynti lempiravintolassa syömässä parasta Pasta Bolognesea ikinä, eksyminen punaisten verhojen kaduille joita kokonaisuudesssaa oli pienen kylän verran, juhannuspäivän vietto porukalla puistossa Juhannusjuhla/Läksiäis/Synttärit-nimikkeellä joista yhtäkään ei onneksi todellisuudessa noteerattu..näitä ja muuta pientä mitä ei enää jaksa muistaa.
Ajatukset on suunnattu aika tehokkaasti ensi viikonloppuna kutsuvaan Pierreen ja Berliiniin ja matkaohjelman suunnitteluun.

Toki on omituista yhtäkkiä lähteä täältä kun sen 10 kuukautta täällä sitten ehti lojumaan mutta aikansa kutakin ja sairaalla tavalla haikailee paljon nuivempaan kaupunkiin kun siellä on jotain sellaista, mitä ei täällä ole näkynyt kuin ihan liian harvoin niin uskoisin että suuremmilta lähtökriiseiltä vältytään. Kokoajan on kuitenkin enemmän ja vähemmän tietoisesti välttänyt kasvattamasta juuria tänne.

Seuraavia siirtoja suunnitellessa...

Huttua

Parin viikon sairastaminen, Suomen reissu ja Pierren kyläily hiljensivät tämän tilitysapinan aika tehokkaasti. Tosin eipä olisi paljoa ollut kerrottavaakaan, viime viikkojen päivät muodostuivat aika pitkälti töissä korisemisesta ja sohvalla makaamisesta flunssan kourissa.
Viime viikolla luovutin ja kävin lääkärissä ja luvan kanssa vietin pari päivää vaakatasossa ja lääkkeitä syöden. Nyt on taas kaikki suunnilleen kuosissa.

Viimeinen kuukausi Vohvelilandiassa käynnistyi ja odottamatta alkoi jännittää. Useammista ulkomaanelämisistä huolimatta tämä on ollut se pitkäaikaisin joten tuntuu tosi hassulta varailla enää se yksisuuntainen lento ja yrittää ymmärtää etten ole tulossa tänne enää takaisin. Paljon on edelleen tekemättä ja näkemättä mutta kotonaan on vähän vaikeaa alkaa suorittamaan ja varsinkin tässä vaiheessa tuntuu vaikealta alkaa hc-turoilemaan.

Eli todennäköisesti kesäkuu menee laiskotellessa. Ylipäätään tulevan sekavuus on lamaannuttanut niin, ettei vanha kalenterin orja jaksa organiseerata enää mitään. Ryhtiliike on kyllä tarpeen kun heinäkuussa pitäisi hoitaa yhtä sun toista, mutta aion myös surutta lomailla ja toivottavasti nauttia kesähelteistä. Halukkaat voivat siis ilmoittautua puistohengailuseuraksi ;)

You paint your smile and fill the holes

Suomessa viimeksi vieraillessani tapahtui jotain, mikä sai kovasti pohtimaan ystävyyssuhteita ja varsinkin kauko -sellaisia. Jo kolmatta kertaa ulkomaan komennuksella olevana on oppinut tarkastelemaan ystävyyssuhteita ja niiden laatua hiukan eri kantilta kuin mitä oletusarvona on, soitellaan, nähdään tunnin varoitusajalla jos siltä tuntuu. Tämä on kai pieni välttämättömyys kun suhteita ei voikaan vaalia säännöllisillä kahvihetkillä tai puhelinsoitoilla.
En odota, että joka päivä joku olisi kyselemässä kuulumisia into piukeana, enhän tee niin itsekään. Olen oppinut, että elämä on jokaisella eikä aina ehdi havainnoimaan muiden tekemisiä ja olemisia. Itsellä yhteydenpito menee jossain määrin sykleissä, välillä iskee puuska jolloin haluaa järjestelmällisesti ahdistella kaikkia tärkeinä pitämiään ja kysellä kuulumisia ja välillä taas maailma pyörii niin oman navan ympärillä ettei paljoa muita ehdi ajattelemaan.

Ystävyydet muuttuvat väkisinkin ystävien ollessa ja asustellessa eri maissa. Olkoon ystävä lapsuudesta asti tunnettu tai tuoreempi tapaus, hiljaisia kausia saattaa olla ja se on ihan normaalia eikä tarkoita sitä, että väleissä olisi vikaa. Kukaan ei syyllistä. Kuten eräs rakas ihminen totesi kerran, että hienoa kaukana asuvien ihmisten ja tosiystävien kanssa on se, että vaikka pitkän aikaa olisikin ollut hiljaiseloa , sen kerran kun tavataan, voidaan aina jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Molemminpuolinen yhteisymmärrys.

Luonnollisesti ihmissuhteiden vaaliminen vaatii erityistä huomiota ulkomailla hilluessa. Vankinkaan ystävyys ei jaksa kantaa jos ei koskaan näe asian eteen mitään vaivaa, sama sääntö pätee myös parisuhteisiin. Joskus on oikeasti muistutettava itseään, että olisiko taas aika osoittaa ihmisille, että ne ovat tärkeitä ja mielessä, eikä vain olettaa että kyllähän ne tietävät. Asia ei todellakaan aina ole niin. Kullanarvoisia ovat viestit, ihan lyhyetkin, joissa joku kysyy niinkin yksinkertaista asiaa, kuin 'mitä kuuluu?'. Pieni vaiva kirjottaa mutta suuri merkitys vastaanottajalle. Tietää että joku ajattelee ja välittää.
Olen kovin kiitollinen siitä, että monet lähipiirin ihmiset ovat tämän kaukosuhteen laadun ymmärtäneet. Luulen, että monen kohdalla omat kokemukset toisaalla asumisestakin vaikuttavat.

Kuitenkin on olemassa kai myös ihmisiä, joille koko kuvio avautuu kovin eri tavalla. Itsellä on kai lähtökohtaisesti hyvin erilainen näkökulma elämiseen kuin esimerkiksi ihmisellä, joka on koko ikänsä asunut samassa maassa, ja vieläpä samassa kaupungissa.
Kun toisella piirit ja kuviot ovat aina ne samat, tutut ja turvalliset ja toinen seikkailee tuntemattomassa, saattaa kai syntyä ymmärtämättömyyttä kumpaankin suuntaan.
Silti mielestäni on erittäin väärin, että minua, näin asian ainakin koen, syyllistetään siitä, etten ole valinnut jäädä samoihin kuvioihin ja maisemiin kuin hän, joka niin on tehnyt. Minä olen kai se paha ihminen, joka lähti. Se, joka jätti. Ja se, joka lähtee, on tilivelvollinen sille, joka "sankarillisesti" jäi. Lähtijällä yksinomaan on velvollisuus tiedustella kuulumisia ja olla kiinnostunut toisen elämästä. Siltä, jonka elämä kulkee tuttua, turvallista rataa. Sillä hetkellä, kun toinen lähtee, poispyyhitään kai kaikki, mitä on joskus yhdessä koettu, kuinka tärkeä toinen on ainakin toiselle ollut. Sydänystävä, oliko sittenkään.

Ainoa tapa, miten pystyn tilanteen itselleni järkeistämään on se, että kaiken on johduttava siitä, ettei tällainen ihminen pysty yksinkertaisesti ymmärtämään toisenlaista elämää kuin omansa.
Tästä syystä hänen ei tarvitse ottaa minuun oma-aloitteisesti yhteyttä kun olen ulkomailla. Tästä syystä hänen ei tarvitse vastata jälkikäteen mailiin jonka lähetin vanhaan sähköpostiin kun ei oltu kerrottu uudempaakaan osoitetta. Tästä syystä ei tarvitse myöskään vastata joulukortissa esitettyyn pyyntöön ilmoittaa itsestään edes jotain. Tästä syystä on oikeus olla loukkaantunut kun puolen vuoden yksipuolisen totaalihiljaisuuden jälkeen kohtaamme baarissa, samana iltana jolloin olen haudannut vaarini ja suren, olla loukkaantunut siitä, etten ole ilmoittanut olevani kaupungissa.

En vain arvellut että kiinnostaa. Mutta kai sekin on oma vika.