........and it's a wrap!

Hihhahhei, viimeinen työpäivä on käynnissä ja aurinko paistaa! Hämmentäviä fiiliksiä, toisaalta on äärimäisen helpottunut että tää masentava aivoton koomailu on viimein ohi ja pystyy ehkä taas alkaa miettimään että mikä tässä maailmassa on oikeasti mielenkiintoista ja tajuta että tällasta ei oikeasti tarvitse tehdä loppuelämää työkseen. Toisaalta aika kauhunsekaisia fiiliksiä kun seuraavista liikkeistä ei ole oikein aavistustakaan...edessä ei mitään varmaa ja kielitaidottoman ahdinko on aika suuri. Ei kai auta kuin pitää pää kylmänä ja luottaa siihen että hommat järjestyy, ei kai pelkkä kielitaidottomuus voi tehdä ihmisestä totaalista väliinputoajaa.....eihän?

Hyvillä mielin lähtee vohvelin katkusta toisaalle vaikka toki hiukan haikeaa, kaupunki kun osoittautui paljon mainettaan paremmaksi. Niin mukavaa kuin lopulta olikin, niin niihin hyviin tyyppeihin tutustui niin myöhäisessä vaiheessa ettei varsinaisia tunnesiteitä kerennyt kasvaa oikein keneenkään tai mihinkään. Ainaisen reissaajan kohtalo kait.

Eilisen puistoistuskelun aikana iski kyllä aika kova tarve päästä Suomeen niiden omimpien joukkoon...Ihan oikeasti, miksi, MIKSI jokaisen uuden naaman kanssa pitää käydä samat v****n ärsyttävät keskustelut: missä olet töissä? mitä siellä teet? onko suomessa kylmä? onko saunassa kuuma? mites ne jääkarhut? IHAN OIKEASTI. Ja surullista on että itse en kysele vastaavia kysymyksiä toisilta koska mua ei kiinnosta! Sitten alkaa nousta höyry korvista ja kaikki taas ajattelee että onpa töykeä tipu. Ystäviä tuli ikävä. Niitä joiden kanssa ei tarvitse keksiä teennäisiä kysymyksiä ja puheenaiheita, niitä joiden elämät ja kuulumiset oikeasti kiinnostaa, niitä joille saan ladella mielipiteitäni ilman että kukaan loukkaantuu tai pitää valittajana koska löydän maailmasta epäkohtia, niitä joiden kanssa voi maata puistossa nurmikolla ja olla luontevasti hiljaa.
Pitäkää siis puhelimet kuuloetäisyydellä viikon päästä.

Aurinkoinen vastaanotto

Lähtö koitti Otaniemestä kohti lentokenttää siinä kuuden aikaan aamulla, melkein nukkumattoman yön jälkeen. Alun perin aioin sisseillä ja mennä busseilla kentälle, kunnes tajusin että tavaroiden kantamiseen oli tarvinnut lisää noin kaksi kättä. Köyhät kyykkyyn ja taksilla siis.

Lennot meni torkkuessa ja perillä aamupäivästä vastassa kentällä oli ystävällinen sihteeri nimikyltin kanssa. Brysselin lentokentällä matkat muuten on tuskaisen pitkät, pari kilsaa sai suhata portaita ylös ja alas ennen kuin pääsi noutamaan bagaasinsa. Kenttä on tosi lähellä keskustaa niin matka meni nopeasti, vilauksen ehin näkemään Atomiumista (http://en.wikipedia.org/wiki/Atomium) ja ajettiin myös NATOn päämajan ohi joka kuuskytlukulaiseen kammoarkkitehtuurityyliin näytti ihan vankilalta.

Veroniquè -sihteeri esitteli pikaisesti toimiston ja duunipaikan ja armollisesti ilmoitti että tarvitsee tulla paikalle vasta huomenna. Päikkärit tiedossa siis. Tiesin, että asunto on lähellä toimistoa mutta siinä vaiheessa kun taloa vaihdettiin viereiseen kävellen autotallin läpi, tajusin että asun siis käytännössä viereisessä talossa, tiedossa siis vähintään armollisia aamuherätyksiä ja kun ei tarvitse edes aamuruuhkissa taistella muiden kanssa niin olen vähintään tyytyväinen.

Asunto on HOAS-mörskiin tottuneena vähintään hulppea, täysvarusteltua tiskikonetta, telkkaria ja LP-levysoitinta myöten :) Neliöitä arviolta nelisenkymmentä ja ah, ihana iso parveke, jossa juon aamukahveja sitten rauhassa viikonloppuisin koska syksyhän ei tule koskaan eikä täällä koskaan myöskään sada. Laittelen asuntoesittelykuvia lähipäivinä tänne kunhan vaan saan aikaiseksi.

Sää oli tosiaan poikkeuksellisesti aurinkoinen ja lämmin eli ei heti tarvinut märkiä rättejä ottaa päin kasvoja.

Huomenna yritys jaksaa lähteä tutkailemaan ympäristöä, tänään rajoittui lähikauppaan ulkoilu kun nukkuminen tuntui mielekkäämmältä ja laukutkin pitäisi purkaa.